Kirj. Jukka J. Rintala
Tänään yliopiston ruokalassa joku nuorblondiinitar
tuijotti tovin verran minua kohti. Arvelin ensin, että sokea taitaa neito olla, mutta sitten hän
silmäili puhelintaan. Mieleni jykevää tammiovea kolkutti ujosti ajatus, että hänellä on minua koskevia
epäsiveitä mielensisältöjä. Ahdistuin kovin tästä mahdollisuudesta ja poistuin
asuntooni turvaan. Halasin nalleani ja keitin koettelemuksesta selvitäkseni kupillisen teetä.
Miten tuo nyt liittyy mihinkään?
Minäpä kerron, totisesti kerron, mutta matkatkaamme sitä ennen taustoitukseksi behaviorismin semijännähtävään maailmaan.
Behaviorismi, josta Ivan Pavlovin kuolaava koira ja B. F. Skinnerin kyyhkyset lienevät monelle etäisesti tuttuja, on psykologian ja filosofian koulukunta, jonka mukaan ihmisellä ei
ole mentaalista sisäistä maailmaa. Kaiken puheen mentaalisuudesta tulisi sen edustaman kannan mukaan olla käännettävissä puheeksi käyttäytymisestä ja
käyttäytymisdispositioista. Siten kielikin olisi vain opittua käytöstä, siihen olisi ehdollistuttu. Näin ollen ei behaviorismin silmissä myöskään
psykologia ole tiede mielestä vaan tiede käyttäytymisestä.
Tällainen katala heresia ei
kuitenkaan laveerannut filosofi ja kielitieteilijä Noam Chomskyn mieltä tyytyväisyyden värein. Hän älynsä miekan
painoi vasten behavioristien suurmestari B. F.
Skinnerin sydäntä ja laati kriitillisen analyysin behavioristisesta kieliteoriasta.
Chomsky katsoi, että jos kieli olisi opittua käytöstä – kuten behaviorismi
edellyttää –, kielen oppiminen kestäisi sata vuotta. Behavioristisen
näkemyksen mukaan kielen oppiminen tapahtuisi ilman mieltä – ja mieli tarkoittaa tässä kontekstissa jotain muuta kuin vain ehdollistumista
kannattelevaa keskushermostoa.
Kuitenkin, tuumaa Chomsky, on
kielen oppiminen monimutkaisimmillaankin sangen pienen ärsykemäärän lopputulos.
Ihmis voi mielessään muovata, ylöskirjata ja sanoiksi virkkiä lauseita, virkkeitä, sanoja ja
solvauksia, vaikka hän ei olisi vastaavanlaisia koskaan ennen kohdannut tahi
muutoin toisaalta oppinut – ja niin ikään voi toinen ihmis niitä vaivaa vailla ymmärtää. Et ehkä ole koskaan aistinut virkettä: ”Joskohan vain
purtilossain merovinkivaltiaan sinikeltainen vompatti menettelee”, mutta tokkopa
vain sanoisit, ettet ymmärrä sen sisältöä, vaikka et sitä mielekkäänä pitäisikään. Kieli siis eittämättä jotain muuta
on kuin toisilta ihmisiltä opittua käytöstä.
Siksipä olettaakin Chomsky, tuo
kelpo herra, että on oltava olemassa kognitiivisia struktuureja, jotta
tällainen kieleksi kutsuttu ilmiö voisi olla olemassa. Näitä synnynnäisiä
kognitiivisia asioita nimittää hän universaaliksi
kieliopiksi. Keskushermosto yksin ei ole riittävä, vaan sisäistä
psykologista todellisuuttakin tarvitaan. Kieli on siis jotain kehittyneempää ja tasokkaampaa inhimillistä toimintaa ja kykyä kuin vain jäljiteltyä käytöstä. Tällä kertaa en kuitenkaan tämän syvemmin sukeltaudu universaalin kieliopin ja sen filosofisten seurausten vuohon, mutta siitä epäilemättä monta hienoa pohdetta saisi.
Ja tokihan siis puhun siitä, kuinka lapsukainen äidinkielensä oppii. Jäljittelyä on kylläkin esimerkiksi se, kun ihmis
päättää kieltä ryhtyä opiskelemaan kuuntelemalla kasetilta virkkeitä ja opettelemalla
ne toistamaan. Hän ehkä pystyy opettelemaan ulkoa monta vieraskielistä
virkettä, mutta emme kait lähtisi väittämään hänen osaavan kieltä, ellei hän
pystyisi alkeellisimmissakaan määrin virkkeitä analysoimaan tahi muodostamaan
omin avuin uusia opettelemansa listan ulkopuolelta. Ja suuri olisi häpeänsä
määrä, kun hän kielikurssikasetin opiskeltuaan esimerkiksi matkaisi Esperanton
maahan ja huomaisi, että natiivit käyttävät muitakin kuin hänen opettelemiaan
virkkeitä.
Toki jonkinlaisen yhteyden
käyttäytymisen ja mentaalisuuden välillä voidaan katsoa olevan, ja tästä
havainnosta niin kirkkaasta versoo funktionalismin
koulukunta (enkä nyt tässä suinkaan arkkitehtuuriin viittaa). Jättäkäämme se nyt kuitenkin toiseen kertaan, joka lähes varmasti
ei koskaan ole toteutuva. Tässä yhteydessä voimme katsoa luovan kielenkäytön lippua kantaen, että Chomsky ansiokkaasti murskasi behaviorismin maljan.
Tästä pääsemmekin takaisin alussa
sanoin piirtelemääni tuokiokuvaan, naisolennon (ehkä) yrittämään kontaktiin. Kun sellaista minulle tapahtuu, heti
huomioni kiinnitän olennaiseen eli siihen, millaisin käsittein voisin tilanteen
kuvata. Minulle nousi pian mieleen kyseisen ihmisyksilön fenotyypistä
pääteltävissä olevien ominaisuuksien kuvaus: nuorblondiinitar. Ilmaisen spekulaation, että jokainen lukija, ken
suomea äidinkielentasoisesti taitaa, ymmärtää kuvauksesta kolme asiaa:
naispuolisuuden, blondiuden ja nuoren iän.
Ilmaisen myös täten hengähdystaukoa
jättämättä olettamuksenomaisen näkemyksen, että kukaan näistä samoista lukijoista ei ole tuota sanaa
koskaan ennen elonsa vaunujen kulkiessa mistään lukenut tahi kuullut (paitsi ne, jotka näkivät
sen kirjoittamanani Facebook-kommentissa). Mahdollisesti tämä asiantila kättä
lyö ja ujosti halaa sen Chomskyn havainnon kanssa, että kieli sanoineen ei ole
opittua vaan mieltemme syvempi luovuuden taito. Vaan odotahan ja katso, sillä
porsaanreiän voi behavioristi löytää.
Laatimani käsite kolmesta osiosta
koostuu, ja näitä osioita ovat:
nuor-
blondiini
-tar
Alussa olevan prefiksin löydämme muun muassa
poliitillisista sanoista nuorsuomalainen ja nuorturkkilainen, toinen osio lie kaikille
tuttu numerööseistä yhteyksistä, ja loppupuolen suffiksia alati viljellään feminiineissä
sanoissa kuten kuningatar, ruhtinatar, kreivitär, herttuatar, mikrotukihenkilötär
ja muissa yleisissä nimityksissä. Mahtaako tämä kuitenkin olla jo pikemminkin
sitä Chomskyn tarkoittamaa kognitiivista kykyä kielen muovaamiseen kuin kielellisen käyttäytymisen
jäljittelyä behaviorismin kuvaamalla tavalla? Uskoakseni.
Vaan nyt, kun asian verhoa jo hieman
viktoriaanisesti nostin, sanonpa samaan yhteyteen tämän, vaikka ei varsinaisasiaan kuulukaan: On näkökenttääni
osunut toisinaan ilmiötä, että sanaa avatar
taivutetaan edellisessä kappaleessa kuvattujen feminiinimuotojen mukaisesti
esimerkiksi avattaren, avattaresta, avattarelle. Oi, sa kavahda tuota
hullutusta! Sanan -tar-loppuisuus ei
suinkaan samaa taustaa ole, vaan se on saapunut kieleemme sanskritin kielestä.
Sana avatar eli avatāra (अवतार) tarkoittaa jumalallisten voimain ruumiillistumista eli
inkarnaatiota. Se on suora laina sanskritista, ja siksi sitä ei tule taivuttaa
samoin kuin kuningatarta taivutetaan
(pihdeillä tietenkin) vaan: avatarin,
avatarista, avatarille & cetera.
PS. Kielikello, joka monella tavalla mainio lehti on, heittäytyy tässä
turmeluksen suohon hyväksyessään molemmat taivutustavat vaikka perusteleekin
ensin ansiokkaasti, miksi vain toinen niistä ansaitsee kielen jumalten ja kirjallisuuden suojelupyhäin suopean
katseen. Tämä abominaatio ei toki Kielitoimistoa pidemmän aikaa tarkkailleissa hämmästystä herätä. http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2025
Tässä kaikki (paitsi unohtuneet asiat) tällä kertaa. Toivotamme (minä ainakin) myös Noam Chomskylle hyvää syntymäpäivää yli viikon myöhässä (hän varmaankin lukee tätä – suomeksi). Ensi kerralla käsittelemme juttuja ja asioita. Siihen asti: Levitelkää sisäistä psykologista maailmaanne ihan vitun kaikkialle! ;)
* *
*
