Kuudestoista pohde: kontekstin voima

Kirjoittanut Petri Jones

Kuulkaa, kuulkaa! Pohde on jälleen eteenne ilmestynyt, armas lukijakunta! Surumiellä erkanemme hetkeksi viime pohteessa keskiössä olleesta CMX:stä aivan toisiin maisemiin. Tämän pohteen kirjoitantaan minut ajoi ensisijaisesti uljaan kollaboraattorini Jukka J. Rintalan edellinen yksinänsä pohteistokokoelmaamme kirjoittama pohde, siis Neljästoista pohde: Kielen vihollisia vastaan. Kyseessähän on teksti mitä parhain, mutta joissain kohdin siitä huolimatta mielipiteeni erkanevat kuomani vastaavista; olkoonkin, että pohteen yleissävyä jumaloin ja kritiikin kärjen fokusalue varsin oikeaan osuu.

Pohteessaan Juksu kuitenkin sivuuttaa yhden mielestäin oleellisen seikan käydessään oikeamieliseksi kokemaansa taisteloon kielen vihollisia vastaan: tuo seikka on lempeni leiskuntaa aiemminkin osakseen saanut sulokas konteksti. Ah, kuinka kontekstia jaksankaan korostaa vielä hekuman jälkeenkin raukeina uupumuksen hetkinä!

Esiintuon seuraavassa virkkeessä mielipiteen, jonka uskon syvää järkytystä tuottavan blogipartnerilleni: joissain konteksteissa on kielen välinearvo asetettava esteettisten arvojen edelle. Joskus elokventtien, kielen rikkautta esiintuovien ilmausten käyttöä tärkeämpää on se, että ”kaikki tajuu”. Selvennän vielä: mielestäin kielellä totisesti on itseisarvo, ja sen kulttuurisia, sivistyksellisiä ja esteettisiä puolia tulee vaalia kuin rakkainta ja läheisintä ystäväänsä; sillä juuri sitä kieli on. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokaisen kielenkäyttäjän tulee jokaisessa tekstissään ilmentää ihmisyyden syvintä olemusta täydellisyyttä hipovalla tavalla; muutoin tekstien vuolas virta uhkaa tyrehtyä virheiden pelkoon. Hiljaisuuden pelko; me olemme siitä tehneet jo maailman.

Olen tässä blogissa kirjoittanut yleensä tekstilajissa, jolle joku muu saa nimen päättää, mutta en totisesti samoin kirjoita tekstiviestiin, työhakemukseen tahikka tieteelliseen esseeseen. Ja se, että teinityttö innostuksissaan selittää pissistoverilleen, että ”ihQuu mä niinQ siis sillee peri aattees niinQ”, on ookoo, jollei suorastaan hemmetin fantsuu – kunhan hän osaa toisessa kontekstissa käyttää kieltä toisin. Internet-chattien kieli ei ole sen huonompi variantti kuin kapulakieli tai jokin ammattislangi; olennaista on se, että kielenkäyttäjä osaa käyttää oikeassa kontekstissa oikeanlaista kieltä. Jos kohta onkin vitun ärsyttävää lukea ihquiluista vaikkapa sanomalehdestä, on yhtä lailla perseestä kohdata virastojen sisäisessä käytössä mahdollisesti hyvinkin oivasti toimivaa kapulakieltä kyseisen viraston palveluja käyttäville henkilöille – ja siis viraston ulkopuolelle – suunnatuissa teksteissä.

Ensimmäinen pointtini on siis tiivistäen seuraava: kontekstinmukainen kielenkäyttö voittojen tielle vie. Tärkeää olisikin osata tulkita konteksteja oikein ja oppia kirjoittamaan usealla eri tavalla. Joidenkin kielen muotojen arvottaminen toisten edelle kategorisesti kuitenkin uhkaa kielen rikkautta. Toinen tässä pohteessa esiintuomani pointti onkin sama, jonka Pirjo Hiidenmaa esittää teoksessaan Suomen kieli – who cares?: hyvää ja huonoa kieltä ei ole. Tämä näkökanta kuulostaa jokseenkin radikaalilta, mutta kyse on kuitenkin vain absoluuttisen hyvyyden määrittelystä: voidaan toki sanoa, että tietynlainen kieli on toista parempi tietyssä kontekstissa – ero on siinä, ettei kieltä väitetä absoluuttisesti paremmaksi. Juuri tämä ongelma on nähdäkseni erityisesti Rintalan kategorisoinnin mukaisilla ääripuristeilla.

Miten tähän kaikkeen suhteutuu sitten kirjakieli – sehän on kuitenkin vain yksi suomen kielen muoto muiden joukossa? Kyllä ja ei: tokihan kirjakieli on kielen muotojen joukossa erityisasemassa. Yhteiskunta tarvitsee yhteisen kielimuodon. Tulee kuitenkin nähdä pelkästään positiivisena asiana kaikki kielimuodot, joita yksittäinen kielenkäyttäjä kirjakielen ohella osaa. Kirjakieli ei sinänsä ole parempaa kieltä kuin mikään muukaan; sen etu kuitenkin on, että sitä voi käyttää useimmissa konteksteissa. Toki kirjakieli myös muuttuu: tietyt muiden kielimuotojen piirteet siirtyvät yleistyessään myös kirjakielen piiriin. Koska kieliyhteisö kokonaisuutena vaikuttaa kielen kehitykseen, päätyy kirjakieleen myös joitain ilmauksia, joita esimerkiksi minä pidän ihan saatanan vastenmielisinä, jukurtti on erinomainen esimerkki. Yksittäisiä ilmauksia ei tokikaan omaan puheenparteensa tarvitse sisällyttää, mutta toiset niitä vapaasti käyttäkööt – kunhan ne sopivat käyttökontekstiin!

Kieli on ihanaa! Konteksti on ihana asia! Rakkautta haluan pohteellain jakaa koko maailmalle, ja mitä todennäköisimmin myös ensi pohteessa kieltä käytettäneen jälleen vapaamielisesti. Siihen saakka: käyttäkää kieltänne itsellenne luontevalla tavalla – mutta kaikkien kielten antakaa kukkia!