tiistai 22. marraskuuta 2016

Kahdeskymmenesyhdeksäs pohde: Haltian ja haltijan eepillinen taistelo

Kirj. J. J. Rintala

Noin puolitoista ajastaikaa olen laatinut kaunokirjallista teosta, jossa on haltioita. Vai ovatko kyseessä sittenkin haltijat? Eivät – sen voin jo nyt paljastaa, eivät ole. Mutta missä piilee haltian superioriteetti relaatiossa haltijaan? Sen nyt teille kerron, sanoin. Ja vähän muutakin kerron aihepiirin tiimoilta. Tiimoihin lopussa siirrymme.

Näin alkuun kerron hassun anekdootin. Turun yliopiston suomen kielen ja fennougristiikan oppiaineen entisen (ja vielä entisemmän uskontotieteen ja folkloristiikan) luentosalirakennuksen, Fennicumin, välittömässä läheisyydessä on kyltti, jonka mukaan pysäköinti on kielletty muilta kuin luvanhaltioilta. Totisesti: luvanhaltioilta. Monta autoa siinä olen nähnyt, mutta yhtäkään haltiaa en ole parkkipaikalla kuunaan kohdannut. Uskonkin, että on vain niin katala mortaalin ihmisen mieli, että ovat sellaiset kyltistä välittämättä autonsa haltioiden paikoille jättäneet.

Taannoin esiintoi J. R. R. Tolkienin teoksia suomentanut Kersti Juva (2013) näkemyksensä, että hänen olisi sittenkin pitänyt puhua käännöksissään haltijoista eikä vakiinnuttaa kieleemme muotoa haltia. Sangen perusteetta hän nähdäkseni tällaista katumusta tuntee. Hän toteaa: ”Uskoin vilpittömästi, että tämä oli oikea kirjoitusasu, että haltija ja haltia ovat kaksi eri sanaa, jotka tarkoittavat eri asioita.”

Minäkin uskoin – ja yhä uskon, järkähtämättä, kaikki päinvastaiset perusteetkin nähtyäni. Kuten Juva Kotus-pohteessaan (2013) toteaa, käytti Tolkien itse sanaa elf, jonka voi suomentaa keijuksi. Mutta, Juva toteaa, ”[s]ana keiju herää kuitenkin assosiaatioita, jotka eivät mielestäni sovi Tolkienin kuvaamiin uljaisiin ja jaloihin olentoihin, ja siksi päädyin käyttämään heistä nimitystä haltia.” Tämä on viisas päätös, mutta uskallan väittää, ettei haltija olisi merkittävästi sitä parempi.

Voisin tässä yhteydessä tukeutua E. N. Setälän auktoriteettiin. Hänen mukaansa kun on haltia aivan eittämättä oikea kirjoitusasu (Kolehmainen 2009). Häntä ei kuitenkaan tarvitse minun kutsua esiin haudan takaa sanojeni vahvistukseksi, ei liioin Aale Tynniä, joka haltioista puhui Eddan suomennoksessa.

Haltijoiksi on tavattu kutsua olentoja ja voimia, jotka jotain asiaa hallinnoivat, hallussaan pitävät – tavalla, jota ehkä kulttuuripiirissämme yliluonnollisena tahikka paranormaalina pidettäisiin. Ollapa vedenhaltija tai metsänhaltija, olisi kyseessä luultavasti jotain hyvin samankaltaista, jollaiseksi keijut tavanomaisesti miellämme. Ei kuvaisi se tolkienilaista yli-ihmistä (Quendi) kovinkaan hyvin.

Ja en toki anna tämän Juvan (2013) ilmituoman huomion livetä silmäini ohitse:

Perusteena on se, että vaikka merkitys on eriytynyt kahdeksi, kyseessä on pohjimmiltaan sama sana, verbin hallita yhteyteen liittyvä tekijännimi, johon nykynormien mukaan aina kuuluu johdin -ja.

Tälle kannalle asettui nykyisen suomen kielen lautakunnan edeltäjä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta jo 1937. Asiasta keskusteltiin vielä seuraavana vuonna ja oltiin edelleen samaa mieltä. Suosituksen perustelun mukaan on aiheetonta erottaa mytologista olentoa konkreettisesta hallussapitäjästä, koska mytologisen olennonkin kuvitellaan hallitsevan eli vallitsevan omaansa – esimerkiksi järven haltijan järveä, metsän haltijan metsää." (Riitta Eronen Kotuksen kieli-ikkunassa 1996).

On mielestäni obviösiteetti, etteivät tolkienilaiset haltiat ole tällaisia asioita hallinnoivia satuolentoja, keijujen tai menninkäisten kaltaisia, luonnonhenkiä tai minijumalia, eivätkä heidän arkitoimensa liioin ole rinnastettavissa esimerkiksi siihen, että joku on auton haltija. Olen auton haltijana itsekin toiminut, eikä se erityisen maagista ollut. Eivät miekat kalahdelleet, ei veri roiskunut.

Parasta on ajatella haltiaa täysin toisena ja toisasiaa tarkoittavana sanana, joka vain on johdettu sanasta haltija – sanana, joka on keksitty kuvaamaan jotain sellaista myyttistä kansaa, jolle ei valmista nimitystä kielessämme ole ollut (ellemme sitten halua puhua esimerkiksi jatuleista tai kalevanpojista). Tällöin on tarpeetonta lainkaan pohtia, mikä on fantasiaolentojen ja kansanperinneolentojen olemusten suhde. Siksipä on eittämättä haltia kelpo käännös keijun ja haltijan sijaan.

Mutta odotapa: Eikö Tolkien kuitenkin röyhkeästi käytä sanaa elf, jolla on keijullis-haltijallinen merkitys? Käyttää – toki käyttää, ja hänellä siihen eittämättä syynsä ovat olleet, hyvät tai karseat, mutta ei ole suinkaan meidän kielialueellamme välttämätöntä pitää sitä perusteena, jos aivan ilman muuta huomaamme, että oman kielemme vastaavanlaiset sanat eivät kosketa niitä mielikuvia, jotka tolkienilaisiin fantasiaolentoihin essentiaalisesti liittyvät.

Tästä voisi muulinsillan rakentaa keskusteluun siitä, missä määrin uskomusolentojen nimitykset ovat käännettävissä: onko esimerkiksi leprechaun suomeksi menninkäinen vai leprekauni kuten Wikipedia väittää? Siihen keskusteluun en nyt kuitenkaan mene.

On vielä todettava, etten kaiken edellä sanomani johdosta voi yhtyä Suomen kielen lautakunnan vuonna 2013 tekemään päätökseen, että haltia ja haltija olisivat molemmat yhtäläisesti kelvollisia kirjoitusasuja:

Suomen kielen lautakunta suosittaa, että uskomusolentoa merkitsevän sanan voi vastedes kirjoittaa yhtä hyvin ilman j:tä tai j:llisenä: hyvä haltia tai hyvä haltija, ilmojen haltia tai ilmojen haltija. Näin lautakunta otti huomioon vallitsevan käytännön ja väljensi vuoden 1937 suositusta, jonka mukaan sanan oikea kirjoitusasu oli vain j:llinen haltija merkityksestä riippumatta.

Tämä suositus ei millään tavoin tiedosta ontologista eroa folkloren uskomusolennon (haltija) ja fantasiakirjallisuuden olennon (haltia) välillä. Kun siis Taru Kolehmainen (2009) toteaa, ettei ”vieläkään ole pystytty nujertamaan ihmisten kielitajussa hyvin vahvana elävää käsitystä siitä, että haltialla ja haltijalla on eri merkitys”, on minun asetuttava rahvaan rinnalle taistelemaan nujerrusyrityksiä vastaan.

Haltijan? En millään muotoa. Kuvassa olevan haltian kenties pystyisin. 
Kuvalähde: Glory of Fellowlandin uutiskirje. 

Ja nyt ne aihepiirin tiimat, joita lupasin: On toinen tieteisfiktio- ja fantasiarelaatioinen sana, josta on syytä huomio esittää. Sana ufo, kuten monet tiennevät, on akronyymi lyhenteestä, joka tarkoittaa tunnistamatonta lentävää esinettä. Tällöin olisi mikä hyvänsä tunnistamaton lentävä esine ufo – vaikka se olisi karahvi tai lusikka. Ja on lähes varmaa, että jos ufon näkemisestä julkisesti haaveilet, saapuu pian joku viisastelija sinulle tämän kertomaan kuin syvää oppineisuutta omaisi.

Mutta katso: Lienee jokseenkin selviö, että alkuperästään huolimatta on sana ufo vakiintunut tarkoittamaan paranormaaleihin tahi scifistisiin konteksteihin liittyviä lentoaluksia, jollaisia toisten planeettojen tai toisten ulottuvuuksien* olennot (sekä toisinaan Antarktiksen ja Kuun salaiset natsit) käyttävät muun muassa siepatessaan ihmisiä öisiltä teiltä mikrosirutettaviksi. Tässä merkityksessä se ensisijaisesti ja oletusarvoisesti ymmärrettäköön, jos minulla lainkaan auktoriteettia asian suhteen on. Ehkä vähän on.

* * *

PS. Koska olemme nyt sekä keijuja että ufoja lyhyesti käsitelleet – silkkihansikkain, jotta ne eivät menisi rikki –, suosittelen teitä ja polkuja lukemaan uskontotieteilijä Jaakko Närvän (2013) artikkelin ”Maltillinen ufologia modernina uskonnollisuutena”, jossa hän vertailee ufoihin ja keijuihin liittyviä kokemuksia ja uskomuksia. Artikkeli tuo myös keijuihin näkökulman, joka nähdäkseni saattaisi jopa oikeuttaa tolkienilaisten elfien nimittämisen keijuiksi. Mutta se on mitämaks oman pohteensa ansainnut aihe.

* Ja älkäämme nyt edes harkitko paneutumista sanan ulottuvuus merkityksiin, sillä ne ovat moninaiset.

Mitäpä sinä tuumaat? Piileskeleekö lähimetsässäsi haltia vai haltija? Suoko hän sinulle pyyntionnea vai iskeekö miekan keuhkoosi? Ensi kerralla jotain. Siihen asti: jotain! ;)

* * *

Lähteet


Internetinhaltija
sine anno       ”Leprechaun”. Wikipedia. Viitattu 22.11.2016.
                      https://fi.wikipedia.org/wiki/Leprechaun

Juva, Kersti
2013              ”Haltiat ja örkit”. Kotimaisten kielten keskus, 31.7.2013.

Kolehmainen, Taru
2009              ”Haltija vai haltia?” Kielikello 1/2009.
                      http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1985

Närvä, Jaakko
2013             ”Maltillinen ufologia modernina uskonnollisuutena”. Uskonnontutkija 1/2013.

Suomen kielen lautakunta
2013            ”Satuolennon nimitykseksi käy haltia tai haltija”. Kotimaisten kielten keskus, 25.10.2013.


* * *