perjantai 1. toukokuuta 2015

Kahdeskymmenesensimmäinen pohde: Kirjakieli kieliyhteisön sopimuksena

Kirjoittanut Petri Jones 

Oikeaa kieltä ei ole, kertoo meille muun muassa Pirjo Hiidenmaa teoksessaan Suomen kieli – who cares. Välitän, välitän totisesti mutten silti eriävää mielipidettä ole lausunnostaan jättävä. Kuten on jo esimerkiksi kuudennestatoista pohteestamme käynyt ilmi, vaikuttaa konteksti ratkaisevasti siihen, millaista kieltä kulloinkin olisi suotavaa käyttää. Sellaista kielimuotoa, joka olisi aina ja absoluuttisesti oikeaa, ei ole. Kontekstipohteessain jätin varaumia, sellaisia, jotka yhä allekirjoitan, kirjakielen yhteyteen. Haluan tässä pohteessa kuitenkin vielä lyhykäisesti mutta erootillisen hellästi kirjakieleen tarttua oikean kielen näkökulmasta.

Kirjakieli on käytännössä kieliyhteisön sopimus siitä, millaisia sanontatapoja kirjoitetussa kielessä voidaan tietyissä, yleensä virallisissa yhteyksissä käyttää. Suomen kirjakieli yhdistetään usein Kotimaisten kielten keskukseen (Kotus), mutta kyseisen instituution kielenhuollollinen tehtävä ymmärretään usein väärin. Kotus pyrkii toki vaikuttamaan kielenkäyttöön muttei niinkään antamaan asiaa koskevia määräyksiä, joilla ei minkäänlaista legitimiteettiä voisikaan olla. Ei voi KKK minua turpaan vetää tahi oikeuteen haastaa, vaikka tässä virkkeessä käytän heistä suosituksensa vastaista lyhennettä.

Kieliyhteisö siis kirjakielen määrittelee, vaikka Kotus pyrkiikin yhteisöä haluamaansa suuntaan ohjaamaan. Tämä on Kotuksessakin ymmärretty ja ohjeistusta useassa asiassa on sen mukaan muutettu, miten kieliyhteisö on kielenkäytössään alkanut tekemään. Ongelma on kenties lähinnä siinä, että moni siitä huolimatta tulkitsee Kotuksen normatiiviseksi auktoriteetiksi, joka sanoja inehmojen suihin asettelee. Ei ole.

1800-luvun puolella preskriptivismi ja normatiivinen lähestymistapa kieleen jylläsivät; harvalukuinen eliitti sopi keskenään, millainen kirjakielen tulisi olla. Yksinkertaistan asioita lisää lausuessani näin: itä- ja länsimurteiden välillä tehtiin kompromisseja, joihin kirjakieltä pohjattiin. Osa näistä kompromisseista edelleen kirjakielessä näkyy; jotkin näennäisen arbitraarisesti tehdyt murremuotoihin perustuvat valinnat nyt parisataa vuotta myöhemmin saavat toisissa murteissa käytetyt muodot vaikuttamaan vääriltä. Vieläkin arbitraarisempia perusteita kielen kehittämiselle oli: esimerkiksi Elias Lönnrot propagoi suomeen vepsän mallin mukaista, tekemisen aloittamista kuvaavaa verbinjohdinta -skante- (jonka kaltainen myös saamelaiskielistä löytyy). En suinkaan tämänkaltaista tietoista luontiprosessia huonoksi asiaksi yritä maalata – jotenkin täytyy kyseinen kielimuoto luoda – mutta illuusio siitä, että kirjakieli olisi muita kielimuotoja oikeampi, on tässä valossa omituinen.

Nykypäivän kieltä ei voida perustaa 1800-luvulla tehtyihin sopimuksiin – näin päädytään ennen pitkää englannin tilanteeseen, jossa kirjoitetun kielen oppiminen on natiiveillekin huomattavan vaikeaa sen takia, että kirjoitettu kieli perustuu nykykielen sijaan satoja vuosia sitten puhuttuun kielimuotoon. Päädymme takaisin siihen, että kieli – kirjakielikin – on kieliyhteisön sopimus hyväksyttävästä tavasta puhua ja kirjoittaa tietyssä tilanteessa. Sopimusta kuitenkin neuvotellaan jatkuvasti uudelleen uusien sanontatapojen yleistyessä ja vanhojen painuessa unholaan. Uudet sanontatavat hyväksytään ja vanhoista luovutaan – keskeistä tässä prosessissa on se, ettei mikään auktoriteetti voi esittää lopullista sanaa, vaan hyväksynnän tekevät kielimuodon puhujat kollektiivina.

Sopikaamme siis jatkossakin kumartelematta mitään purppuraa. Tajutkaamme samalla, että neuvottelun tuloksesta poikkeavien, tietoisten valintojen kritisointi sillä perusteella, että käytetty sanontatapa olisi väärin, on varsin tyhmää. Sen sijaan voi tarpeen tullen huomauttaa, mikäli jokin ilmaus ei tiettyyn kontekstiin sovi.

Loppukaneettina esitän toiveen siitä, että puhuskantette kuni vain tahdotte!