tiistai 15. joulukuuta 2015

Kahdeskymmenestoinen pohde: Kognitiivisten struktuurien salaisuus



Kirj. Jukka J. Rintala

Tänään yliopiston ruokalassa joku nuorblondiinitar tuijotti tovin verran minua kohti. Arvelin ensin, että sokea taitaa neito olla, mutta sitten hän silmäili puhelintaan. Mieleni jykevää tammiovea kolkutti ujosti ajatus, että hänellä on minua koskevia epäsiveitä mielensisältöjä. Ahdistuin kovin tästä mahdollisuudesta ja poistuin asuntooni turvaan. Halasin nalleani ja keitin koettelemuksesta selvitäkseni kupillisen teetä.

Miten tuo nyt liittyy mihinkään? Minäpä kerron, totisesti kerron, mutta matkatkaamme sitä ennen taustoitukseksi behaviorismin semijännähtävään maailmaan. Behaviorismi, josta Ivan Pavlovin kuolaava koira ja B. F. Skinnerin kyyhkyset lienevät monelle etäisesti tuttuja, on psykologian ja filosofian koulukunta, jonka mukaan ihmisellä ei ole mentaalista sisäistä maailmaa. Kaiken puheen mentaalisuudesta tulisi sen edustaman kannan mukaan olla käännettävissä puheeksi käyttäytymisestä ja käyttäytymisdispositioista. Siten kielikin olisi vain opittua käytöstä, siihen olisi ehdollistuttu. Näin ollen ei behaviorismin silmissä myöskään psykologia ole tiede mielestä vaan tiede käyttäytymisestä.

Tällainen katala heresia ei kuitenkaan laveerannut filosofi ja kielitieteilijä Noam Chomskyn mieltä tyytyväisyyden värein. Hän älynsä miekan painoi vasten behavioristien suurmestari B. F. Skinnerin sydäntä ja laati kriitillisen analyysin behavioristisesta kieliteoriasta. Chomsky katsoi, että jos kieli olisi opittua käytöstä – kuten behaviorismi edellyttää –, kielen oppiminen kestäisi sata vuotta. Behavioristisen näkemyksen mukaan kielen oppiminen tapahtuisi ilman mieltä – ja mieli tarkoittaa tässä kontekstissa jotain muuta kuin vain ehdollistumista kannattelevaa keskushermostoa.

Kuitenkin, tuumaa Chomsky, on kielen oppiminen monimutkaisimmillaankin sangen pienen ärsykemäärän lopputulos. Ihmis voi mielessään muovata, ylöskirjata ja sanoiksi virkkiä lauseita, virkkeitä, sanoja ja solvauksia, vaikka hän ei olisi vastaavanlaisia koskaan ennen kohdannut tahi muutoin toisaalta oppinut – ja niin ikään voi toinen ihmis niitä vaivaa vailla ymmärtää. Et ehkä ole koskaan aistinut virkettä: ”Joskohan vain purtilossain merovinkivaltiaan sinikeltainen vompatti menettelee”, mutta tokkopa vain sanoisit, ettet ymmärrä sen sisältöä, vaikka et sitä mielekkäänä pitäisikään. Kieli siis eittämättä jotain muuta on kuin toisilta ihmisiltä opittua käytöstä.

Siksipä olettaakin Chomsky, tuo kelpo herra, että on oltava olemassa kognitiivisia struktuureja, jotta tällainen kieleksi kutsuttu ilmiö voisi olla olemassa. Näitä synnynnäisiä kognitiivisia asioita nimittää hän universaaliksi kieliopiksi. Keskushermosto yksin ei ole riittävä, vaan sisäistä psykologista todellisuuttakin tarvitaan. Kieli on siis jotain kehittyneempää ja tasokkaampaa inhimillistä toimintaa ja kykyä kuin vain jäljiteltyä käytöstä. Tällä kertaa en kuitenkaan tämän syvemmin sukeltaudu universaalin kieliopin ja sen filosofisten seurausten vuohon, mutta siitä epäilemättä monta hienoa pohdetta saisi.

Ja tokihan siis puhun siitä, kuinka lapsukainen äidinkielensä oppii. Jäljittelyä on kylläkin esimerkiksi se, kun ihmis päättää kieltä ryhtyä opiskelemaan kuuntelemalla kasetilta virkkeitä ja opettelemalla ne toistamaan. Hän ehkä pystyy opettelemaan ulkoa monta vieraskielistä virkettä, mutta emme kait lähtisi väittämään hänen osaavan kieltä, ellei hän pystyisi alkeellisimmissakaan määrin virkkeitä analysoimaan tahi muodostamaan omin avuin uusia opettelemansa listan ulkopuolelta. Ja suuri olisi häpeänsä määrä, kun hän kielikurssikasetin opiskeltuaan esimerkiksi matkaisi Esperanton maahan ja huomaisi, että natiivit käyttävät muitakin kuin hänen opettelemiaan virkkeitä.

Toki jonkinlaisen yhteyden käyttäytymisen ja mentaalisuuden välillä voidaan katsoa olevan, ja tästä havainnosta niin kirkkaasta versoo funktionalismin koulukunta (enkä nyt tässä suinkaan arkkitehtuuriin viittaa). Jättäkäämme se nyt kuitenkin toiseen kertaan, joka lähes varmasti ei koskaan ole toteutuva. Tässä yhteydessä voimme katsoa luovan kielenkäytön lippua kantaen, että Chomsky ansiokkaasti murskasi behaviorismin maljan.


Tästä pääsemmekin takaisin alussa sanoin piirtelemääni tuokiokuvaan, naisolennon (ehkä) yrittämään kontaktiin. Kun sellaista minulle tapahtuu, heti huomioni kiinnitän olennaiseen eli siihen, millaisin käsittein voisin tilanteen kuvata. Minulle nousi pian mieleen kyseisen ihmisyksilön fenotyypistä pääteltävissä olevien ominaisuuksien kuvaus: nuorblondiinitar. Ilmaisen spekulaation, että jokainen lukija, ken suomea äidinkielentasoisesti taitaa, ymmärtää kuvauksesta kolme asiaa: naispuolisuuden, blondiuden ja nuoren iän.

Ilmaisen myös täten hengähdystaukoa jättämättä olettamuksenomaisen näkemyksen, että kukaan näistä samoista lukijoista ei ole tuota sanaa koskaan ennen elonsa vaunujen kulkiessa mistään lukenut tahi kuullut (paitsi ne, jotka näkivät sen kirjoittamanani Facebook-kommentissa). Mahdollisesti tämä asiantila kättä lyö ja ujosti halaa sen Chomskyn havainnon kanssa, että kieli sanoineen ei ole opittua vaan mieltemme syvempi luovuuden taito. Vaan odotahan ja katso, sillä porsaanreiän voi behavioristi löytää.

Laatimani käsite kolmesta osiosta koostuu, ja näitä osioita ovat:

                      nuor-
                      blondiini
                      -tar

Alussa olevan prefiksin löydämme muun muassa poliitillisista sanoista nuorsuomalainen ja nuorturkkilainen, toinen osio lie kaikille tuttu numerööseistä yhteyksistä, ja loppupuolen suffiksia alati viljellään feminiineissä sanoissa kuten kuningatar, ruhtinatar, kreivitär, herttuatar, mikrotukihenkilötär ja muissa yleisissä nimityksissä. Mahtaako tämä kuitenkin olla jo pikemminkin sitä Chomskyn tarkoittamaa kognitiivista kykyä kielen muovaamiseen kuin kielellisen käyttäytymisen jäljittelyä behaviorismin kuvaamalla tavalla? Uskoakseni.

Vaan nyt, kun asian verhoa jo hieman viktoriaanisesti nostin, sanonpa samaan yhteyteen tämän, vaikka ei varsinaisasiaan kuulukaan: On näkökenttääni osunut toisinaan ilmiötä, että sanaa avatar taivutetaan edellisessä kappaleessa kuvattujen feminiinimuotojen mukaisesti esimerkiksi avattaren, avattaresta, avattarelle. Oi, sa kavahda tuota hullutusta! Sanan -tar-loppuisuus ei suinkaan samaa taustaa ole, vaan se on saapunut kieleemme sanskritin kielestä. Sana avatar eli avatāra (अवतार) tarkoittaa jumalallisten voimain ruumiillistumista eli inkarnaatiota. Se on suora laina sanskritista, ja siksi sitä ei tule taivuttaa samoin kuin kuningatarta taivutetaan (pihdeillä tietenkin) vaan: avatarin, avatarista, avatarille & cetera.

PS. Kielikello, joka monella tavalla mainio lehti on, heittäytyy tässä turmeluksen suohon hyväksyessään molemmat taivutustavat vaikka perusteleekin ensin ansiokkaasti, miksi vain toinen niistä ansaitsee kielen jumalten ja kirjallisuuden suojelupyhäin suopean katseen. Tämä abominaatio ei toki Kielitoimistoa pidemmän aikaa tarkkailleissa hämmästystä herätä. http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2025

Tässä kaikki (paitsi unohtuneet asiat) tällä kertaa. Toivotamme (minä ainakin) myös Noam Chomskylle hyvää syntymäpäivää yli viikon myöhässä (hän varmaankin lukee tätä – suomeksi). Ensi kerralla käsittelemme juttuja ja asioita. Siihen asti: Levitelkää sisäistä psykologista maailmaanne ihan vitun kaikkialle! ;)

* * *

perjantai 1. toukokuuta 2015

Kahdeskymmenesensimmäinen pohde: Kirjakieli kieliyhteisön sopimuksena

Kirjoittanut Petri Jones 

Oikeaa kieltä ei ole, kertoo meille muun muassa Pirjo Hiidenmaa teoksessaan Suomen kieli – who cares. Välitän, välitän totisesti mutten silti eriävää mielipidettä ole lausunnostaan jättävä. Kuten on jo esimerkiksi kuudennestatoista pohteestamme käynyt ilmi, vaikuttaa konteksti ratkaisevasti siihen, millaista kieltä kulloinkin olisi suotavaa käyttää. Sellaista kielimuotoa, joka olisi aina ja absoluuttisesti oikeaa, ei ole. Kontekstipohteessain jätin varaumia, sellaisia, jotka yhä allekirjoitan, kirjakielen yhteyteen. Haluan tässä pohteessa kuitenkin vielä lyhykäisesti mutta erootillisen hellästi kirjakieleen tarttua oikean kielen näkökulmasta.

Kirjakieli on käytännössä kieliyhteisön sopimus siitä, millaisia sanontatapoja kirjoitetussa kielessä voidaan tietyissä, yleensä virallisissa yhteyksissä käyttää. Suomen kirjakieli yhdistetään usein Kotimaisten kielten keskukseen (Kotus), mutta kyseisen instituution kielenhuollollinen tehtävä ymmärretään usein väärin. Kotus pyrkii toki vaikuttamaan kielenkäyttöön muttei niinkään antamaan asiaa koskevia määräyksiä, joilla ei minkäänlaista legitimiteettiä voisikaan olla. Ei voi KKK minua turpaan vetää tahi oikeuteen haastaa, vaikka tässä virkkeessä käytän heistä suosituksensa vastaista lyhennettä.

Kieliyhteisö siis kirjakielen määrittelee, vaikka Kotus pyrkiikin yhteisöä haluamaansa suuntaan ohjaamaan. Tämä on Kotuksessakin ymmärretty ja ohjeistusta useassa asiassa on sen mukaan muutettu, miten kieliyhteisö on kielenkäytössään alkanut tekemään. Ongelma on kenties lähinnä siinä, että moni siitä huolimatta tulkitsee Kotuksen normatiiviseksi auktoriteetiksi, joka sanoja inehmojen suihin asettelee. Ei ole.

1800-luvun puolella preskriptivismi ja normatiivinen lähestymistapa kieleen jylläsivät; harvalukuinen eliitti sopi keskenään, millainen kirjakielen tulisi olla. Yksinkertaistan asioita lisää lausuessani näin: itä- ja länsimurteiden välillä tehtiin kompromisseja, joihin kirjakieltä pohjattiin. Osa näistä kompromisseista edelleen kirjakielessä näkyy; jotkin näennäisen arbitraarisesti tehdyt murremuotoihin perustuvat valinnat nyt parisataa vuotta myöhemmin saavat toisissa murteissa käytetyt muodot vaikuttamaan vääriltä. Vieläkin arbitraarisempia perusteita kielen kehittämiselle oli: esimerkiksi Elias Lönnrot propagoi suomeen vepsän mallin mukaista, tekemisen aloittamista kuvaavaa verbinjohdinta -skante- (jonka kaltainen myös saamelaiskielistä löytyy). En suinkaan tämänkaltaista tietoista luontiprosessia huonoksi asiaksi yritä maalata – jotenkin täytyy kyseinen kielimuoto luoda – mutta illuusio siitä, että kirjakieli olisi muita kielimuotoja oikeampi, on tässä valossa omituinen.

Nykypäivän kieltä ei voida perustaa 1800-luvulla tehtyihin sopimuksiin – näin päädytään ennen pitkää englannin tilanteeseen, jossa kirjoitetun kielen oppiminen on natiiveillekin huomattavan vaikeaa sen takia, että kirjoitettu kieli perustuu nykykielen sijaan satoja vuosia sitten puhuttuun kielimuotoon. Päädymme takaisin siihen, että kieli – kirjakielikin – on kieliyhteisön sopimus hyväksyttävästä tavasta puhua ja kirjoittaa tietyssä tilanteessa. Sopimusta kuitenkin neuvotellaan jatkuvasti uudelleen uusien sanontatapojen yleistyessä ja vanhojen painuessa unholaan. Uudet sanontatavat hyväksytään ja vanhoista luovutaan – keskeistä tässä prosessissa on se, ettei mikään auktoriteetti voi esittää lopullista sanaa, vaan hyväksynnän tekevät kielimuodon puhujat kollektiivina.

Sopikaamme siis jatkossakin kumartelematta mitään purppuraa. Tajutkaamme samalla, että neuvottelun tuloksesta poikkeavien, tietoisten valintojen kritisointi sillä perusteella, että käytetty sanontatapa olisi väärin, on varsin tyhmää. Sen sijaan voi tarpeen tullen huomauttaa, mikäli jokin ilmaus ei tiettyyn kontekstiin sovi.

Loppukaneettina esitän toiveen siitä, että puhuskantette kuni vain tahdotte!

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kahdeskymmenes pohde: En ole kävelevä sanakirja

Kirjoittanut Petri Jones


Turun yliopiston kääntäjäopiskelijoiden ainejärjestö Kääntöpiirillä on mainio haalarimerkki, jota somistaa otsikon teksti. Kannan sitä erinomaisen kernaasti ja tässä pohteessa esitän, miksi näin toimin.

Hyvän käännöksen laatiminen vaatii, kuten esimerkiksi lehtori Sirkku Latomaa esiintuo kirjoituksessaan Me ollaan kääntäjiä kaikki – vai ollaanko?, erinomaista kielitaitoa niin lähde- kuin tulokielessä mutta tämän lisäksi erityisesti käännöstaitoa. Käännöstaidon sisällöstä voi lukea kyseisestä tekstistä lisää, mutta tälle pohteelle relevanttia on huomata, että kielitaito ei riitä, vaan sen lisäksi tulee osata huomioida käännöksen käyttötarkoitus ja -konteksti sekä hakea tietoa. Henkilö, joka tuntee sanakirjan sisällön yhtä hyvin kuin Jukka J. Rintala seksin salat tahi ihmisolento taskunsa, voi olla yhtä lailla hyvä kuin huonokin kääntäjä. Filologista voi tulla erinomainen kääntäjä, mutta ainoastaan koulutuksensa ansioksi tätä ei voida lukea.

Käännösprosessia toki nopeuttaa kääntäjän sanavaraston laajuus, mutta liiallinen luottamus omaan kielitaitoonsa voi helposti käydä myös kääntäjän turmioksi. Omien rajojensa tunteminen on kääntämisessä keskeistä; sen tiedostaminen, milloin on syytä tarkistaa asioita. Valitettava tosiasia on se, ettei kukaan voi jokaisen tekstilajin tahikka käyttökontekstin kielellistä kokonaisuutta täysin hallita.

Näiden seikkojen edessä, valossa ja äärellä vituttavatkin äärettömän paljon sellaiset lausunnot kuin ”mikä [joku ihan vitun irrelevantti englanninkielinen paska] on suomeks?” En tiedä, todennäköisesti lime, saatana. Tällaisessa tilanteessa kääntäjä pääsee valitsemaan kahdesta paskasta vaihtoehdosta: Hän voi yhtäältä pyrkiä sivistämään kysyjää kääntämisen lainalaisuuksista, kontekstia kysellä, tarkoitusta udella. Tällöin aikaansa menettää kääntäjä, ja kysyjä vittuuntuu: ”Etsä voi vaan sanoo mikä se on?” Toisaalta kääntäjä voi sanoa ensimmäisenä mieleensä juolahtavan termin, joka ehkä jossain tilanteessa ja kontekstissa vastaa kysynnän alla ollutta muunkielistä sanaa. Ehkäpä sattuu arvaus kohdilleen ja kysyjä on tyytyväinen. Ehkäpä taasen ei sovi veikkaus kontekstiin laisinkaan ja kääntäjän osaaminen kysyjän silmissä vahvan epäilyksen varjon yllensä saa.

Kysyjä saisi ymmärtää tämän: Mikäli kääntäminen olisi sitä, että sanoille ja lauseille annettaisiin yleispäteviä vastineita sanakirjojen, sanastojen ja termistöjen perusteella, ammattimaisilla kääntäjillä ei tehtäisi vittuakaan. Kuka tahansa pystyisi tällaiseen mekaaniseen toimintaan mainiosti. Mikäli taas hyväksytään, että kääntäminen vaatii kielitaidon oheen käännöstaitoa, yksittäisten termien ja sanojen kyseleminen kontekstitta ei järin järkevältä toiminnalta vaikuta.

Toki kaikkeen on poikkeuksensa. Jotkin hyvin kiinteät, yksiselitteiset termit ovat lähestulkoon poikkeuksetta käännettävissä toiseen kieleen samalla tavalla. Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että konteksti vaikuttaa. Kääntäjä on kääntäjä, ei kävelevä sanakirja. Sellaisena häntä arvostettakoon.

Läheisintä kääntäjäänne siis ensi pohteeseen saakka halikaa! Otteeseenne vangitkaa, älkääkä pois päästäkö; älkää sen sanakirjan salliko kävellä. Hyllyynne upottakaa, pieninä palasina. Tämäkin mieluisampaa on kuin osa kohtaamistaan kontekstittomista käännöskyselyistä. ;)