Yhdeksästoista pohde: Apostrofin rehabilitaatio

Kirj. Jukka J. Rintala

Tämän pohteen inspiroi muuan kommentti, jonk’ eräs filologinen tover’ sosiaalisessa mediassa ylöskirjasi. Hän käytti sanaa ”vaikk’ei”. Heittomerkki, hyvä ystävämme, ei ole saanut juurikaan kansan parissa osakseen ansaitsemaansa arvostusta – tai ainakin tämä on havaintoni. Mutta mikä on tämä heittomerkki, ja kuinka sitä tulisi käyttää oikein? Ja mikä ei ole heittomerkki? Sitä käsittelemme tänään (tai sinä päivänä, kun tämä julkaistaan).

Heittomerkkiä eli apostrofia käytetään havainnollistamaan sanan rakennetta merkitsemällä sen avulla sanan rakenteeseen kuuluvan kirjaimen puuttumista. Näin menetellään muun muassa tapauksissa, joissa sanan loppuvokaali jää pois sulauttaen sanan seuraavaan sanaan, jos se vokaalilla alkaa. Tätä vokaalien puuttumista kutsutaan elisioksi, ja siihen viittaa myös kreikan sana ἀπόστροφος, josta heittomerkkiä tarkoittava sana apostrofi on johdettu. Elisio iäti muistakaa, se mieliinne painakaa. 

Suomen kielessä hyviä esimerkkejä elisiosta ovat sanat muttei, vaikkei, ettei ja jottei. Näissä sanoissa konjunktiot on sulautettu yhteen ei-sanan kanssa, ja suositeltavaa olisikin merkitä äänteen [a, ä] katoamista heittomerkillä: mutt’ei, vaikk’ei, ett’ei ja jott’ei. Ne ovat sanayhdistelmiä, joissa heittomerkki osoittaa kadonneen äänteen oikeutetun elintilan. Suosittelen suomen kielen ystäviä taisteloon käymään sen puolesta, että traditionaaliset muodot yht’äkkiä ja täst’edes prevailoisivat yli yhtäkkiän ja tästedesin, noiden nykyajan hömpötysten. Vanhahtavassa runokielessä, jota suosin, heittomerkkiä myös käytetään:

Ol' kissa ylen suloinen, 

ken löys' akvaarion kalaisen. 

Eip' kansi hänt' estellyt, 

nyt kalat onpi popsinut. 

Toisen tilanteen, jossa heittomerkkiä käytettävä on, luo tilanne, jossa astevaihtelu poistaa k-kirjaimen esimerkiksi sanoja koko ja vaaka taivutettaessa. Kahden saman vokaalin välistä tavurajaa merkitään heittomerkillä tähän tapaan: ko’oissa (pluraalin inessiivi) ja vaa’alla (singulaarin adessiivi). Samoin menetellään sanojen ruoko ja raaka kohdalla. Taannoin koin tarvetta ”tykätä” kommentista, jossa tuttavani, kelpo miesi, taivutti oikein sanaa poikia. Taivutusmuoto oli poi’i. Sen näkeminen oli ekstaattista.

Kolmas tilanne, jossa apostrofi on merkki paikallaan, on joidenkin ei-suomenkielisten sanojen taivuttaminen suomenkielisessä kontekstissa. Näin menetellään erityisesti silloin, jos ääntämys päättyy vokaaliin mutta kirjoitusasu konsonanttiin: Bordeaux’ssa. Jos sanan ääntämys kuitenkin päättyy toiseen konsonanttiin kuin kirjoitusasu, ei käytetä heittomerkkiä vaan sidevokaalia ja taivutetaan sanaa normaaliin tapaan: Camembertin. Epäselvyyttä aiheuttavat arabiasta johdetut sanat kuten ajatollah ja mullah, joskin herra Hämeen-Anttila niistä tapaa loppu-h:n jättää pois, mikä taivutusta helpottavi. 

Vaan huomatkaa tämä – ja nyt on varoitukseni äänensävy ylen vakava: Lukuisat ihmiset nähdessään akuutin tai graviksen kutsuvat sitä heittomerkiksi. Tämä on väärin. Väärin kuin irstas käytös kalmistossa. Akuuttia käytetään esimerkiksi nimessä René Guénon, graviksesta esimerkiksi käy ranskan prepositio à. Nuo merkit eivät ole heittomerkkejä, joka on välimerkki, vaan akuutteja ja graviksia, jotka kuuluvat tarkkeiden eli diakriittisten merkkien kategoriaan. Myöskään puolilainausmerkkiin ei tule heittomerkkiä sekoittaa, vaikka identtisiä näöltään vaan eivät tarkoitukseltaan ovatkin. 

PS. Kovin on mieleni raskas sen vuoksi, että erään Umberto Econ ihanan romaanin (l pendolo di Foucault) suomennoksen nimi on Foucaultin heiluri, vaikka sen pitäisi tietty olla Foucault’n heiluri. Mutt' älkää kuitenkaan antako tämän epäkohdan itseänne karkottaa kyseisen teoksen ääreltä. Minäkään en karkottunut.

Täss’ kaikk’ tält’ erää. ;) Ensi kerralla tarkastelemme [aihe ei vielä tiedossa, ei ensi kerran todellisuuskaan]. Siihen asti: heitelkää merkkejä ihan vitun kaikkialle! 

* * *

Toinen minipohde: Kielen elosta

Kirj. Jukka J. Rintala

Kirjailija Neil Gaiman antaa hienovaraisen ultimaatumin kirjoittaville ja lukeville lajitovereilleen. Itse toki kieltä ja sen vähiin käyneitä muotoja ns. olan takaa alati reveroin, mutta en voi kiistää allekirjatun paragraafin näkemystä kielen luovasta käytöstä (suomennos omani).

“We have an obligation to use the language. To push ourselves: to find out what words mean and how to deploy them, to communicate clearly, to say what we mean. We must not to attempt to freeze language, or to pretend it is a dead thing that must be revered, but we should use it as a living thing, that flows, that borrows words, that allows meanings and pronunciations to change with time.”  

“Meillä on obligaatio käyttää kieltä. Töniä itseämme: selvittää sanain merkitykset ja kuinka ottaa niitä käyttöön, kommunikoida kirkkaasti, sanoa, mitä tarkoitamme. Älkäämme jäädyttäkö kieltämme tahi teeskennelkö, että se ihannoitava kalmo olisi, vaan meidän tulisi sitä eloisana tahona hyväksikäyttää, mi virtaa, sanoja lainaa ja sallii merkitysten ja ääntämysten aikain myötä muuntua.”

Tämän yhteys yhtään mihinkään jääköön arvoitukseksi.

* * *

Kahdeksastoista pohde: Mesikämmen ja ukonvaaja eli vanhahtavista ilmauksista

Kirj. Jukka J. Rintala

Kuten lukijoistamme terävä-älyisimmät lienevätkin jo huomanneet, on viimeisimmästä pohteesta kulunut jo aimo tovi. Vaan nytpä on päättynyt tämä hiljaisuuden ajastaika. Siksipä onkin sovelias hetki jälleen palata filologis-lingvistiseen karkeloon ja antaa kanssaihmisille valistusta siitä, kuinka voivat he ilmaisuansa kehittää ja hioa kuni jalokiveä.

Jokin aika sitten ilmaisi sosiaalisessa mediassa tuttavani, jota kutsuttakoon tässä nimellä ”Tomi” (nimi vain vähän muutettu), kuinka on mielestään kelmeä viehkeä sana. Miettikäämme: kuinka usein käytätte vanhahtavia ilmauksia? Elävätkö puheenparressanne karkelot ja taistelot? Koska viimeksi käytitte sanoja vainolainen ja koelma? Tällaisten ilmaisujen käyttö voi kieltä mitä mainioimmalla tavalla elävöittää samalla ylläpitäen kielemme aarteistoa koko täyteydessään.

Tähän toki muuan ongelma sisältyy: Näiden sanain viehätys perustuu paljolti juuri siihen, ettei niitä juurikaan käytetä. Ei voine esimerkiksi sanoista nakki ja paska löytää samanlaista ikiaikaista henkeä, ei löydy pahvista ja mobiililaitteesta samanlaista pyrkimystä luoda menneisyyden läsnäolo kuin huomenesta ja ehtoosta. Jos kaikki näitä ilmaisuja käyttäisivät, ei niillä samaa kieltä elävöittävää voimaa olisi kuin niillä nyt on. Mutta kah! On duaalin verran syitä olla asiasta murhetta pitämättä.

On kaksi tapaa suhtautua asiaan, ja ne molemmat sangen valideina mieleni autereella siintävät. Ensinnäkin on selviö, ettei koko natsiooni tule vanhanaikaisia ilmauksia kovinkaan laajalla mittakaavalla adoptoimaan. Yksilöt voivat siis turvallisin mielin toisinaan keventää tunnelmaa ja herättää auvoisan hihkaisun inehmojen sydämissä ilahduttamalla heitä tällaisella kielenkäytöllä – tapahtuipa se sitten keskustelussa onnikkatoverin kanssa tahi kaunokirjallisuutta tuotettaessa.

Toinen tapa on katsoa, että tällaisten ilmausten arkipäiväistyminen kielessämme olisi tavoiteltavaa. Tämä todennäköisesti vain työntäisi syrjään nyt yleisesti käytössä olevia sanoja, joilla taas tulevaisuuden kielipioneerit voisivat leikkiä lyödä. Kenpä tietää, josko sanan veri käyttö joskus herättää ”ooxä joku 100v ?? xD” -reaktioita samaan tapaan kuin meidän päivinämme hurme? Kielen epästaattisuus parahultaisesti avaa possibiliteetin sen luovalle käytölle muutosten puhureissa.

Tekopirteä loppukaneetti! ;)