perjantai 21. kesäkuuta 2013

Kolmastoista pohde: Mietteitä taivutuksesta

Kirj. Jukka J. Rintala

Koska kuomani mitä parahultaisin on riemumieltä nostattanut lyhyen ajanjakson sisällä peräti kahden pohteen voimin, katson velvoitteekseni kirjoittaa lisää aiheista sangen sekalaisista. Alun perin oli haaveeni ja unelmani, että jopa kolme aihepiiriä kietoisin ajatusteni rakastavain virtain syleilyyn tässä koelmassa. Kuitenkin on minun vielä hieman pengottava tietoja esille yhdestä aiheesta, joten keskityn tässä tekstissä erityisesti kahden kielellisen ilmiön käsittelyyn. Varmastikin tämä yhdistettynä hra Jonesin viimeaikaisiin tietoiskuihin luo mielihinne riittävän suuren ajatusten karkelon, mi juhannusjuhlanne pelastukseksi ja riemuksi ylenmääräiseksi koituupi. 


Vaillinainen taivutusparadigma – kun taivutusmuodot eivät riitä

Onko tietoisuuksiinne, oi lukijat mitä rakastetuimmat, koskaan hiipinyt kysymys siitä, kuinka olisi muodostettava ensimmäinen infinitiivi sanasta kutian? Tottahan vallan osaamme taivuttaa finiittimuotoisesti ja preesensissä sekä futuurissa: 
Minä kutian. Sinä kutiat. Hän kutiaa. Me kutiamme. Te kutiatte. He kutiavat. 
Minä olen kutiava. Sinä olet kutiava. Hän on kutiava. Me olemme kutiavat. Te olette kutiavat. He ovat kutiavat.  

Mutta entäpä 1. infinitiivi (esim. tulla, mennä, olla, himoita, ulostaa), jota älyjämme ja sivistyssanain muistannan kykyä peruskoulujemme opettajat toisinaan kavalasti halveksuen ja vähätellen vulgaaristi ”perusmuodoksi” kutsuvat? Kudita? Ei, ei arvon kanssaihmiset! Tällä sanalla on niin sanottu vaillinainen taivutusparadigma. Tämä ilmaisu nyt tajuntoihinne tallettakaa, jotta voitte käsitteen ääneen lausua sosiaalisessa situaatiossa herättäen ihastuneita katseita, jopa treffipyyntöjä viehkeiltä tahoilta, jotka sivistystänne vailla kateuden häivääkään sydämensä voimin syleilevät. 

Vaillinainen taivutusparadigma sitä merkitseepi, ettei verbillä ole kaikkia taivutusmuotoja – tai jos ne ovatkin muodostettavissa, ovat vain nokkelaa kielen leikkiä ilman, että niitä aktuaalisesti normaalissa kielenkäytössä runsaslukuisesti viljeltäisiin. Esimerkkinä käyttämällämme sanalla ei toden totta ole passiivia, nominaalimuotoja eikä menneen ajan tempuksia lainkaan (mistä voisimme, mikäli jaksamme ja muistamme ja tarpeelliseksi katsomme, tehdä erootillista kliimaksia hipovan excursion klassisen kreikan tempuksiin jäljempänä – mutta vain lyhyesti, himon hienovaraiseksi herättämiseksi). 

Huomatkaa myös, oi toverit, ettei sana kutista suinkaan ole sanan kutiaa ensimmäinen infinitiivi. Kutiaminen ja kutiseminen selkeästi eri sanoja ovat. Meidän täytyy vain painaa päämme suomen kielen edessä, hattumme päistämme ottaa ja myöntää, ettemme voi ilmaista esimerkiksi jo tapahtunutta kutiamista kielemme avulla millään tavoin. Mikäli haluaisimme kuitenkin kielellä leikitellä – ja sitähän alati haluamme – voisimme ajatella, että kutiaa-sanan ensimmäisen finiittimuodon imperfekti olisi loogisesti kuti’in. Siinähän olisi kyse samanlaisesta astevaihtelutapauksesta kuin esimerkiksi ikä- ja koko-sanojen taivutuksessa – mutta siitä ehkä lisää joskus toiste. 

Mutta katson asianmukaiseksi edelliseen kappaleeseen, jok’ varsin yleisluontoinen ja suuria linjoja tavoitteleva oli, tehdä pienen tarkennuksen: Kutiaa-sanalla totisesti on sittenkin yksi nominaalimuoto, ja se on tietenkin vanha ystävämme, aktiivimuotoinen ensimmäinen partisiippi, kutiava. Tästä pääsemmekin toiseen aiheeseen, joka kiehtovuudessaan vetää vertoja kvanttimekaniikan ja lihan ilojen saloille. (Wut?)


Liittopreesens – futuuri, jonka maailma unohti

Kuten tarkkasilmäisimmät ja lingvistis-grammaattisesti valveutuneimmat yksilöt eittämättä huomasivatkin, taivutin esimerkissäni sanaa futuurimuotoisesti. Meillehän on lapsukaisina päihimme se ajatus istutettu, ettei suomen kielessä muutoin niin rikkahassa suinkaan futuurimuotoa ole. Uskallan haastaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tässä asiassa – onhan tuo taho muutoinkin deskriptivistien hapatuksellansa ylen määrin mädättämä, joten ei mieleni puhtaita pilareita himmennä sitä vastaan käyminen. 

Ajattelin aluksi, että jättäisin tästä pohteesta pois seuraavan aiheen käsittelyn, mutta koin sitten kontemplaation tilassa, että aihe olisi otettava sittenkin esiin, sillä se niin täydellisesti ns. nivoutuu yhteen vaillinaisen taivutusparadigman kanssa – tai ainakin näin uskottelen. Ne yhteen kietoutuvat kuin kiihkon vallassa parittelisivat. Sen sijaan siirränkin tähän pohteeseen tarkoitetun predikatiivin pohdinnan tulevaisuuteen ja siirryn aiheeseen, joka tulevaisuutta nimenomaan koskettelee: futuuriin. 

Suomeksi voidaan sanoa tulevaan ajanhetkeen viitaten: ”Olen rakasteleva aasia” – näin mitenkään kummankaan ”bloggaajan” elämään liittymättömän esimerkin ottaaksemme. Tätä muotoa ei tosin futuurimuodoksi kutsuta, vaan sille on annettu kielessämme eufemismi liittopreesens. Se muodostetaan yhdistämällä olla-verbin finiittimuotoja sekä jo aiemmin tutuksi tullut aktiivin ensimmäinen partisiippi. Uskallan kuitenkin tabuja koetella ja väittää, että tätä muotoa tulisi rehellisesti kutsua sen oikealla nimellä futuuri, sillä totisesti se tulevan ajan tapahtumaan viittaa vailla epäselvyyden tuulenhenkäystäkään. 

Myös liittoimperfekti löytyy kielestämme, ja sitäkin voidaan eräänlaisena futuurimuotona pitää, vaikkakaan sen asema futuurina ei yhtä self-evidenttiä näkemykseni mukaan ole: ”Kissa oli syövä akvaariokalat.” Tällaisessa tapauksessa tietenkin sellaiseen asiantilaan viitataan, jossa mainittu ajankohta on menneisyydessä mutta ilmaisee kyseiseen ajankohtaan nähden tulevaa tapahtumaa, joka kuitenkin asian ilmaisun ajankohtana on jo menneisyyden tapahtuma, kuten näin yksinkertaisesti ja välittömästi ymmärrettävästi sen haluamme ilmaista. Lyhyesti: ilmaistaan menneisyydessä ilmennyt enne tulevasta ja sen aktualisoituminen. 

Painotettakoon tässä yhteydessä, että futuuria koskevat näkemykseni ovat henkilökohtaisten mielihalujeni sisältöä, eikä kanssakirjoittajani välttämättä niitä jaa. (Tosin saattaa jakaakin – ainakin Facebookissa.) Vain arkaais-majesteettista pluraalimuotoa itsestäni käytin sanoessani: ”haluamme”. 


Lopuksi – koska se on lähellä

Tähän päätämme tämänkertaisen...ai niin, olin jo unohtaa, suloiset seuraajamme, että lupasin näyttää teille väläyksen klassisen kreikan tempuksista! Nyt sen teen lyhyesti ja äärimmäisen kiihottavasti: 

Attikalaisessa kreikassa on kuusi tempusta eli aikamuotoa, jotka jaetaan päätempuksiin ja historiallisiin tempuksiin. Päätempuksiin kuuluvat teillekin ehkä tutut veijarit preesens, futuuri ja perfekti, ja historiallisiin tempuksiin taas lukeutuvat pluskvamperfekti, imperfekti ja suomalaisille ehkä vieraampi aoristi, jolla on kaksi muotoa (mielikuvituksekkaasti niiden nimet ovat ensimmäinen aoristi ja toinen aoristi). Aoristi ilmaisee menneisyyden tapahtumaa, joka jo tavalla tai toisella on loppuun suoritettu ja taakse jäänyt, mi ei enää ajassamme toistu. Se tavanomaisesti kieleemme imperfektin avustuksella käännetään. 

Mutta NYT viimein olemme saaneet päätökseen tämänkertaisen pohteen, joka toivon mukaan saa kansakunnat vaatimaan, että mahdollisimman pian taas tuottaisimme lisää sivistyksen sanoja luettavakseen – tai siis: ”olisimme tuottavat”. ;) Olkaamme ylpeitä futuuristamme! 

* * *

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kahdestoista pohde: suomensuojelua

Kirjoittanut Petri Jones

Tämän pohteen tarkoitteena on lähinnä esiintuoda kohtuullisen hyväksyttävä toimintaohjelma, jonka Lari Kotilainen esittää teoksessaan Suomensuojelija - ohjekirja kielen pelastamiseen. Tarkemmin ohjeisto on eksplikoitu itse kirjassa, mi vallan miellyttävä lukukokemus oli, mutta pääargumentit löytyvät myös Internetin syövereistä, tarkennettuna täältä: http://www.suomensuojelija.fi/suomensuojelijan-ohjeet/

Tämän pohteen puitteissa esitän, kuinka täydellinen blogimme onkaan näiden ohjeiden valossa: jokaista ohjetta vaalimme kuin yhteistä esikoislastamme! Seuraavat ohjeet ovat siis Kotilaisen käsialaa; omaani taas on niitä seuraava teksti, jossa ohjeen toteutumista pohteissamme peilaan.

Ohje 1: Leiki kielellä

Vakavin ilmein toki kieltä koskettelemme aina ja iankaikkisesti, mutta ehkä on joistain teksteistämme löydettävissä myös ns. pilkettä silmäkulmasta. Ja koska Kotilainen määrittelee kielellä leikittelyn sisältävän myös "oivaltavan ajattelun", on blogimme jok'ikinen sana tämän ohjeen toteuttamista.

Ohje 2: Luota omaan puheeseesi

Pohteistomme on tietysti kirjoitettua kieltä. Teoksessaan Kotilainen on kuitenkin sisällyttänyt tähän ohjeeseen myös puhekielen approksimoinnin kirjoitetun kielen avulla. Ja vaikka pohteidemme lukijat voivat hetken ihmetellä, kuinka tätä ohjetta toteutamme, niin ma vakuutan: näin on! Suosittelen kaikkia, joilla mahdollisuus siihen on, kuuntelemaan Kielimestari Rintalan puhetta ja sitä vertaamaan kirjoittamaansa tekstiin – läheiseksi väitän yhteyttä. Mutta: olemmepa pohteissamme kirjakielisestäkin ilmaisusta poikenneet tarpeen mukaan puheenomaista ilmaisua tavoitellessamme. Esimerkiksi ilmaukset "wut" ja "Guugaguuga tatatatat håå" ovat pohteistamme tuttuja, eivät (valitettavasti vielä) kirjakielessä esiinny, ja niitä kuitenkin alituiseen puheenparsissamme viljelemme. Luotto omaan puheeseen on siis blogintekijäin keskuudessa vankka!

Ohje 3: Arvosta kirjakieltä

Kirjakielen alttariksi on koko pohteisto kärjistäen luotu. Ei ole kuitenkaan "passiivista nöyristelyä" toimintamme, vaan normien rajoja venytämme ja mitä ilmaisuvoimaisinta tekstiä pyrimme tuottamaan (vaikka tätä kapitalistisen maailmankuvan sisältävää metaforateemaa tässä vahvistankin tekstin tuottamisesta kirjoittamalla).

Ohje 4: Tunnusta väriä

Toistemme kieltä olemme saattaneet leikkisästi haukkua, muttei ole negatiivista toimintaa se, kun huumorin huntuun kritiikkinsä kärjen kääräisee. Ei se isku satu, vaan lisää vaativat masokistiset luonteemme kuorossa kiljuen. Varmuuden vuoksi tässä kuitenkin mainitsen: on erinomaista Rintalan teksti lähes poikkeuksetta – sitä ilo on lukea kerta toisensa jälkeen, tuota ihanaa ilottelua, leppoisaa leikittelyä.

Ohje 5: Käytä suomea

Suomeksi pohteidemme kieltä väitän. Blogimme ei ehkä juurikaan lisää suomen käyttöalaa, mutta ei suomenkielisiä kieliblogeja toisaalta mielestäin aivan liiaksi ole.

Ohje 6: Älä pelkää muita kieliä

Tekstissämme viljelemme joitain englannista lainattuja sivistyssanoja, joille suomenkielisempi vastinekin on olemassa. Kyseiset sanat eivät kuitenkaan ole huonompaa suomea vain sen takia, että ne on lainattu suomeen myöhemmin kuin toiset sanat. Suomi ei totisesti rikki ole menevä, vaikka pohteissamme puhummekin esimerkiksi kollaboratiivisesta blogista yhteistoiminnallisen tai yhteistyöhön perustuvan sijaan. Kun samalla käytämme teksteissämme monipuolisesti myös suomen vanhoja kielivarantoja, on tekstimme ennemmin rikkaampaa varioidessaan. Blogimme nimikään ei vieraiden kielten pelosta juuri kieli.

Ohje 7: Pidä meteliä

Näinpä juuri! Mitäpä muuta blogillamme teemmekään kuin luomme tietoisuutta kielestä kansan syville riveille, epistolaa julistamme laajalle lukijakunnallemme. Kun itseironian tässä virkkeessä jätämme taaksemme, on kielitietoisuuden edistäminen oikeasti tärkeä asia. Siihen kannattaa pyrkiä.

Tässä katsaus blogiimme suomensuojelun näkökulmasta. Koettakaa tekin suojella suomea!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Ensimmäinen minipohde: muodin huipulla

Kirjoittanut Petri Jones

Pitkällisen ja monisäikeisen pohdinnan jälkeen on ylläpitäjäkaksikko päättänyt lanseerata pohteistoa uudella tavalla laajentavan formaatin Tractatus lingua-philosophicusin turvallisen otsakkeen alle. Nämä minipohteet ovat käsittelevä yhtä moninaisia aiheita kuin varsinaiset pohteetkin; erottavaksi tekijäksi jää lähinnä laajuus. Alustavissa pohdinnoissa minipohteet voivat sisältää - kuten tämä esimerkki - esimerkiksi lyhyen sitaatin sitäkin lyhyemmällä kommentilla höystettynä.

Pirjo Hiidenmaa toteaa teoksessaan Suomen kieli - who cares seuraavasti käsitellessään sitä, kuinka sosiaaliset koodit määrittelevät kielenkäyttöä yhä enenevässä määrin:

Muodit ja sanonnan tavat muuttuvat, ja uudet tavat voivat jäsentää vanhoja tapoja uudelleen. Kenties kohta löytyy kirjoittajia, jotka käyttävät dialogeissaan korostuneen vanhansävyisiä tai kirjallisia muotoja, koska ne tarjoavat hyvän erottautumiskeinon puhekielisyyksiä käyttävien kirjoittajien joukossa.

Tämän yhteys yhtään mihinkään jääköön arvoitukseksi.