maanantai 17. joulukuuta 2012

Yhdeksäs pohde: Erisnimistä, määräisistä kuvauksista ja lainausmerkkien semantiikasta

Kirj. Jukka J. Rintala

Jo pitkään on mieltäni hallinnut, hallinnut kuin Odin Valhallan saleja, himo, tuo sammumaton, palava kuin Prometheuksen liekki, kirjoittaa aiheesta, joka eittämättä, alati ja koko ihmiskunnan absoluuttista henkeä syleillen, syleillen kuin kurtisaani erootillisten viehtymystensä kohdetta aistillisesti kosketellen, on jokaisen ihmissielun kiinnostuksen kohteista korkein ja mitä arvollisin jännäin asiain pyhässä hierarkiassa. Aion kirjoittaa täten esseen lainausmerkkien semantiikasta, ja syystä, jota en lähde tässä selittämään, on teksti ns. "rönsyilevä" aihepiirin lähimaastossa kuin tutkaillen, tutkaillen, niin, uteliaana kuin Magalhães, da Gama, al-Idrisi, nuo suuret löytöretkeilijät, mi lienevi sen sijainti sivistyksen kartografisessa paratiisissa.

Täten tunnetuksi tehtäköön se asiantila, jonka totuudentekijää (truth-maker) vastaan edellisessä kappaleessa rikoin humorismin sävyjä tapaillen, että lainausmerkkejä ja ns.-lyhennettä ei tulisi koskaan samassa yhteydessä käyttää. Niiden merkitykset toisiansa heleästi koskettelevat — kuin tahtoen keskenänsä heittäytyä romantilliseen leikkiin. Mutta tämä vain yksi aspekti on lainausmerkkien syvällisessä olemuksessa, jonka pohjamutiin olen yrittänyt kurkistaa tiedonjanossa, tiedonjanossa, joka vetää vertoja Odinin toiveelle oppia tuntemaan riimujen salat niin oppineisuutta tavoitellen, että Yggdrasilin puuhun olisin valmis tapaansa itseni keihäällä lävistämään. Täst'edes yritän parhaani mukaan normaaleille ihmisille ymmärrettävästi jatkaa.

Kun analyyttisessä filosofiassa sana asetetaan lainausmerkkeihin — "Sokrates" — sillä viitataan erisnimeen. Bertrand Russellin (1872—1970) mukaan erisnimet ovat määräisten kuvausten lyhenteitä. Siispä erisnimi "Sokrates" on Sokrateen nimi. Tämä ehkä normaalissa ihmisessä herättää No shit, Sherlock -reaktion, mutta analyyttisen filosofian puhtoisessa opetuslapsessa heräävät reaktiot tämän mysteerin äärellä ovat luonteeltaan eroottista kliimaksia hipovat. Voitaisiinko jopa sanoa, että erisnimet ovat käsitteitä, joiden ekstensiona on yhden olion joukko? Voitaisiin. Voitaisiin, totisesti — joskin mieltäni kalvaa epätietoisuus siitä, olisivatko ekstensiot kuitenkin ennemmin mereologisten summien aggregaatteja kuin oliojoukkoja.

Jättäkäämme tämä kysymys pohdittavaksi ja siirtykäämme edespäin. Esiintuon täten sen ymmärrykseni, että Russellin mukaan eksistenssi on käsitteen eikä suinkaan objektin ominaisuus. Propositiolla Odysseus on olemassa ei Russellin mukaan ole lainkaan merkitystä. Sen sijaan nimellä "Odysseus" on merkitys. Lieneekö se ollut Alexius Meinong (1853–1920), joka rajattomassa ihmisrakkaudessaan jaottelun teki eksistoiviin, subsistoiviin ja absistoiviin objekteihin — missä näkemyksessä tietysti Odysseuksen olemassaolo olisi absistoivaa. Sellaiset ovat ns. kodittomia objekteja, joilla ei ole täydellistä ominaisuusjoukkoa. Russell ei tätä monimutkaistavaa jaottelua pitänyt tarpeellisena, vaikka ei hän sitä vastaan toki vihan vimmassa argumentoinutkaan.

Russellin mukaan "minä" näyttäisi olevan looginen erisnimi. Propositio "Minä en ole olemassa" on epätosi väite. Russell kuitenkin myöhemmin hylkäsi tällaisen näkemyksen ja totesi "minän" olevan määräisen kuvauksen lyhenne. "Minä en ole olemassa" olisi rinnastettavissa propositioon "Tämä aistidata ei ole olemassa". Tällainen propositio ei voi olla tosi, ja onkin syytä kysyä, onko kyse enemmän tuttuudesta (acquintance) vai kuvauksesta (description). Russellin mukaan erisnimet ovat siis määräisten kuvausten lyhenteitä. "Odysseus" on siis lyhenne Odysseuksen määräisestä kuvauksesta. Mutta onko oikeita erisnimiä olemassa, voidaan perustellusti kysyä — ja toki kysytäänkin analyyttisen filosofian vellovilla aalloilla.

Tuttuus on välitön suhde (esimerkiksi kokemus kivusta perseessä), kun taas kuvaus, deskriptio, on ilmauksen relaatio objektiin objektin kuvauksen kautta. Jälkimmäisessä ei ole siis välitöntä viittaussuhdetta. Russell katsoi myöhemmin, että olemme tuttuusrelaatiossa ainoastaan sisäisen maailmamme kanssa. Muuhun maailmaan olemme vain kuvaussuhteessa. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa Russellin näkemys kysymällä, tunnemmeko ideoidemme ominaisuudet, ja ilmeisesti jokseenkin tämä kysymys saattoi Gottlob Fregen (1848–1925) olemaan eri mieltä Russellin kanssa. Fregen näkemys Sinnistä ja Bedeutungista sekä opaakkien kontekstien ja salva veritate -periaatteen tarkastelu ansainnevat äärimmäisessä kiehtovuuden juhlapuvussaan oman pohteen.

Mikään sieluni jumalainen kipinä ei nyt edes vaivihkaa vihjaile minulle, vihjaile silmää iskien, että olisin kirjoittanut mitään johdonmukaista tahikka jokseenkin ymmärrettävää kansan valistukseksi. Tämän mielensisäisen kokemukseni epätoivon karjahtelevat huudot kuitenkin huomiotta jätän. Kenties seuraavan kerran, kun yritän pohteen keinoin tavoittaa länsimaisen analyyttisen kielifilosofian pohjamutia, olen päässyt siirtymään askelen lähemmäksi tavan kansan puheenpartta, mutta on se vaatimus sielulleni vielä kohtuutta vailla. Vailla takeita lupauksen pitämisestä tai vakuuttelematta sanallakaan sen vilpittömyyttä ilmoitan jatkossa valottavani kieliteoriain kunniakasta historiaa homeerisesta runoudesta Johann Gottfried von Herderiä rakastellen poststrukturalismiin. Sitä odotellessa: eksistoikaa reaalisesti! ;)

perjantai 11. toukokuuta 2012

Kahdeksas pohde: GuuGa GuuGa TATATATAT?

Näillä sanoilla tervehdämme jälleen teitä, eikä ole tervehdyksemme syyttä kajahtava, sillä tätä virkettä seuraa kokonaisen pohteellisen verran puhdasta ja aitoa ilosanomaa. Tämänkertainen tarinamme koskettelee hellästi hyväellen deskriptivismin ja preskriptivismin välistä, kuolemattomaksikin kutsuttua taisteloa. Tarina sijoittuu nimeämättömän sosiaalisen median palveluita tarjoavan yrityksen sivustolle, josta kaivettu keskustelu on ajallisesti sijoitettavissa historiamme alkuhämärään; kyseessä on liki tismalleen vuoden vanha Facebook-keskustelu. Sen alkusanat tarjoilee - kuni nyt hyvissä tarinoissa on tapana - humaltunut protagonisti, jota totuudellisuuden puuskassa nimitämme Petri Jonesiksi:
Esimerkiksi tuleva (tilattu) Auringon kultainen kaupunki on parempi olla niin saatanan täynnä ananasta.
Näitä sanankäänteitä, humalaisen tarkkuudella aseteltuja, ajattomia ja mahtipontisia pysähtyi ihastelemaan aiemmista pohteista tutuksi käynyt miekkonen, tuo aivosähkön Casanova, Jukka J. Rintala:
Tuo oli hieno lause.
Aitoa ihastusta kuitenkin kumppaninsa väärintulkitsi, väärintulkitsi ja rumasti manasi:
Mitä vittua odotit? Minä kirjoitin sen.
Tämä puuskahdus ei kuitenkaan saanut Rintalan ilmettäkään värähtämään; ei ilmettä eikä fallosta. Tyynen rauhallisesti, vailla merkkiä myöskään seksuaalisesta kiihottumisesta, tämä vastasi, ja he aivonystyröitään toisiaan vasten hieroivat sen jälkeen virtuaalisesti käydyn keskustelun muodossa:
Jukka J. Rintala: Itse ilmaisisin sen genetiivillä:

"Esimerkiksi tulevan (tilatun) Auringon kultaisen kaupungin on parempi olla niin saatanan täynnä ananasta."
Petri Jones: Hmmm. (FB päätti ilmaista tämän kommentin minulle tässä vaiheessa.) En pidä tätä vääränä, mutten toisaalta ymmärrä miksi se olisi parempi vaihtoehto. Saati että se olisi niin paljon parempi, että korjaus olisi tarpeen.
Petri Jones: Tai ehkä se on parempi (kieliopillisempi), mutta käyttämäni muoto on harvinaisempana ilmentymänä arvokkaampi ja siten voin myhäillä elitistisenä sen kirjoittaneena niin kauan kuin sitä ei ole todistettu vääräksi.
Petri Jones: Tms. Olen myös humalassa.
Jukka J. Rintala: Tiivistetään sama rakenne havainnollistamisen vuoksi yksinkertaisempaan lauseeseen:

"Lehmän on parempi olla täynnä ananasta."

Mikäli sanoisimme: "Lehmä on parempi olla täynnä ananasta", olisi johdonmukaista sanoa myös: "Lehmä on oltava täynnä". Tämä taas ei olisi oikein, sillä 1. partisiipin yhteydessä subjektin attribuutteineen on oltava genetiivinen.
Petri Jones: Jukka on oltava homo.
Petri Jones: En pysty parempaan.
Jukka J. Rintala: Hyvä.
Niin oli yksipuoleista nystyröiden hieronta, tyydytyksettä jäi osapuoli toinen. Mutta vaikkei parempaan pystynyt Jones, ei häntä rauhaan jätetty, alati vainottiin Jonesia, talikoin ja soihduin juoksi Rintala perässään. Keskustelu oli saamassa käänteen: yksittäisestä yleiseen, ihan täysin paskasta marginaalisesti kiinnostavaan:
Jukka J. Rintala: Jos lähdetään siitä, että harvinaisuus antaa arvon lauseelle tahi virkkeelle, on seuraava lause ehdottomasti arvokas: "GuuGa GuuGa TATATATAT håå", mutta koska se ei merkitse mitään järkevää, ei sillä ole informatiivista arvoa.
Petri Jones: Mutta tuo on todistettu vääräksi sen lukemalla. Minun lausettani ei tavanomainen suomen taitaja vääräksi tunnista ensi-istumalta.
Petri Jones: Koska tavanomainen suomen taitaja ei suomea taida.
Jukka J. Rintala: Mikäli lähdetään venyttämään kielellisiä sääntöjä ja standardeja, on miltei millainen lause hyvänsä mahdollinen. Kannatan nollatoleranssia, koska jos kielivirheiden kanssa aletaan tehdä kompromisseja, voidaan päätyä kuvattuun tilanteeseen.
Jukka J. Rintala: ‎"Minun lausettani ei tavanomainen suomen taitaja vääräksi tunnista ensi-istumalta."

- Tuolle lauseelle on kyllä annettava tunnustusta kauniista suomen kielen käytöstä.
Näin veljellisesti Rintala olalle taputti samaa miestä, ken hetkeä aiemmin oli tiuskinut ja suupielistään vaahtoa syljeskellyt eläimellisen kiihkon vallassa. Jones ei kuitenkaan ojennettuun käteen tarttunut, ei rauhanpiippua seesteisesti tuprutellut.
Jos päädyttäisiin, olisi se pitkällisen prosessin tulosta. Erityisesti se olisi pitkällisen prosessin, jossa kielen puhujat puhuisivat kieltä tuohon suuntaan vievästi, tulosta. Siinä tapauksessa ei sitä voi järjissään oleva lingvisti haastaa, sillä kielen muutos olisi kielen siihen pisteeseen tuonut. Se olisi vain hyväksyttävä. GuuGa GuuGa håå!

Preskriptivistit ovat håmåja.
‎"Kielivirheet" ovat ainoita kieltä muokkaavia tekijöitä, kärjistetysti.
Rintala yhä yhteistä kosketuspintaa haki, epätoivoisesti mutta määrätietoisesti:
Argumenttisi voidaan hyväksyä, mikäli on oletettavaa, että suomen kieli kehittyy (tai degeneroituu) sellaiseen muotoon, jossa lauseesi olisi oikeaoppinen ilman genetiiviä.
Mutta miesten välille oli muodostumassa syvä kuilu, ystävyyden kahleet olivat he viimein riisumassa pois lopullisesti. Miehen paikka on sota, olivat veikot viimein ymmärtämässä ja taistojen tielle oli keskustelu matkalla.
Petri Jones: Ei sillä ole mitään tekemistä alkuperäisen argumenttini kanssa. Alkuperäinen argumenttini oli snobbailevaa homoilua. Suomen kielen kehitys ei siihen juurikaan liity.
Jukka J. Rintala: Kommenttini tarkoitus olikin lähinnä väittää vastaan periaatteen vuoksi. En olettanutkaan, että asialla olisi selvää yhteyttä.
Petri Jones: Kommenttisihan oli aivan oksettavan konsensushakuinen.
Sitten valaisevan esimerkin Jonesilta pitkäkestoisessa lainassa olevan mustan kauluspaidan hihasta kaivoi Rintala, syvältä kuivuneen ja ikiajoiksi pinttyneen hien vierestä:
Jukka J. Rintala: GuuGa Guuga håå. TATATATAT?
Petri Jones: "GuuGa GuuGa håå. TATATATAT!"
Jukka J. Rintala: Miksi lainausmerkit?
Petri Jones: Lainasin kirjoittamasi paskan ja korjasin sen? Emminä vittu tiiä.
Ja niin viimein oli Rintalan kamelin selkä katkaistu, viimeinen pisara valutettu ja olkinuken ratkaiseva korsi korttitalon kaatanut. Hän etsi aivopoimujensa perimmäisistä nurkista sen kauheimman kirosanan, haukkumalekseemin, jota pahempaa ei tiennyt, ja ilmoille sen kajautti, Jonesin henkilöön kajautuksen kohdistaen:
Deskriptivisti!
Kävi kuitenkin niin, että Jones piti tätä henkilöään mainiosti kuvaavana terminä. Näinpä oli seuraavaksi käsiteltävä saneen "TATATATAT" merkitystä ja intonaatiota. Kun tämän ja pronssiesineistön suhde oli saatu selvitettyä kääntyi keskustelu hetkeksi sivuraiteille, filosofien, feministien ja sikaeläinten maailmaan.

Siemen oli kuitenkin kylvetty, deskriptivismin ja preskriptivismin välisen kuolemattoman taistelon rajalinjat verellä piirretty. Tähän kuitenkin lopetamme tämänkertaisen tarinamme.

Mitä kielellisiä siemeniä sinä olet viimeksi onnistunut kylvämään hedelmälliseen maahan? ;) Ovatko preskriptivistit todella pääsääntöisesti håmåja? Himoitsevatko deskriptivistit todella grammaattisten oppimestareidensa väräjäviä sukuelimiä toivoen salaisesti olevansa preskriptivistejä? Wut? TATATATAT?

Pohteisto laajenee jälleen toisena hetkenä ennaltamäärittelemättömästä aiheesta. Sitä odotellessanne: pitäkää kieliänne kuin GuuGaa kämmenellä!