lauantai 6. tammikuuta 2018

Kolmaskymmeneskuudes pohde: Kieli ei ole itsenäinen olio

Kirjoittanut Petri Jones



Otsikon väittämä siirtyi tajuntani tietoiselle tasolle lukiessani Mikko Lehtosen jotakuinkin kaiken inhimillisen kattavaa teosta Maa-Ilma. Kirjassa Lehtonen hahmottelee näkemystä, jossa vastakohdiksi usein mielletyt käsiteparit kuten luonto ja kulttuuri tahi ruumis ja henki – tai kirjan nimen mukaisesti materiaalinen maa ja symbolinen ilma – liittyvät elimellisesti toisiinsa, suorastaan muodostavat maailman. Lehtonen koskettelee lyhykäisesti teoksessaan myös kieltä, ja alla laajennan hipaisunsa tematiikkaa ja sen herättämiä ajatuksia vallankin kokonaiseksi pohteeksi.

Symbolit ja kieli

Lehtonen käsittelee teoksessaan symboleja esittävinä, uutta tuottavina ja eritoten läpeensä sosiaalisina olioina. Symbolit eivät siis ole itsessään merkityksellisiä, vaan merkityksen tuottamiseen vaaditaan myös ihmisten kanssakäymistä toistensa ja luonnon kanssa. Koska materiaalisuus on keskeistä tälle kanssakäymiselle, perustuu symbolien olemassaolokin materiaalisuudelle. Lehtosen mukaan erityisesti henkisen työn tekijät ovat tästä huolimatta ylläpitäneet jakolinjaa symbolien ajatuksellisten ja aineellisten aspektien välillä.

Kielen – tuon symboliperusteisista järjestelmistä kenties tärkeimmän – suhteen tämä on näkynyt esimerkiksi kielentutkimuksessa vallinneena näkemyksenä kielestä itseään tuottavana oliona, jonka olemassaolo ei vaadi ruumiillista tai yleisemmin materiaalista kanssakäymistä sen ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Vaikka tämä näkemys on kielentutkimuksessa väistynyt syrjemmälle, katson sen edelleen vaikuttavan varsin vahvana ihmisten arkiajattelussa.

Kirjoituksen kehityksen vaikutus

Entistäkin kiintoisammaksi Lehtosen näkemys käy, kun hän pohtii, mistä yllä esitetty juontuu. Kielen materiaalisuus on historiallisesti liittynyt lähinnä ihmisen ruumiilliseen kykyyn tuottaa puhetta, mutta kirjapainotaidon ja kirjoitusjärjestelmien kehityksen myötä kieli on erkaantunut tällaisesta ruumiillisuudesta. Kun kieli samastetaan vahvemmin kirjoitukseen kuin puheeseen, se on aiempaa helpompaa ajatella ruumiillisen toiminnan sijaan täysin abstraktiksi, kenties jopa itsenäiseksi olioksi.

Kielen pitäminen itsenäisenä oliona puolestaan tekee huomattavasti helpommaksi pitää kieltä muuttumattomana entiteettinä, objektiivisena sääntö- ja merkityskimppuna, jota on mahdollista käyttää oikein tai väärin. Lehtonen tiivistää ajatuksen niin, että koska kieli on kirjoituksessa saanut esineistetyn muodon, on se esineistynyt myös ihmisten käsityksissä. Vastaavasti Lehtonen yhdistää vastareaktion esineistävää käsitystä kohtaan nyky-yhteiskuntien perinpohjaiseen medioitumiseen ja multimodaalisuuden nousuun – kumpikin kehityssuunta horjuttaa kirjoitetun kielen asemaa.

Preskriptivismi ja kieli

Kielen ymmärtämisestä itsenäiseksi olioksi juontuu nähdäkseni ainakin kaksi ongelmallista ajatusrakennelmaa. Toisen näistä Lehtonen mainitsee sivumennen: käsitys mahdollistaa sen, että ”kielen voi mieltää […] olioksi, joka ihmisillä on hallussaan ja jota he voivat niin sanotusti käyttää”. Lienee tämän blogin lukijoille selvää, ettei kieltä voida osata kokonaan tai hallita, vaan kielitaito elää ja kehittyy jatkuvasti – oli kyse vieraan kielen tahikka äidinkielen taidosta – jo siksi, että kieli itsekin elää ja kehittyy jatkuvasti. Jostain syystä näinkin ajattelevia persenaamoja silti sikiää ignoranssin suosta silloin tällöin – kuten asian kaunopuheisesti voisi ilmaista.

Kissa on itsenäinen olio.
Toiseen ajatusrakennelmaan saakka Lehtonen ei ajatusketjuaan vie, oletettavasti lähinnä siksi, että kirjan kaikenkattavuuden vuoksi tila ei siihen riitä. Tätä rakennelmaa voidaan kutsua preskriptivismiksi. Kun kieltä pidetään muuttumattomana entiteettinä, jota sääntöjärjestelmät ohjaavat, on kielen muutosta helppoa pitää pelkästään negatiivisena kehityskulkuna: sehän korruptoi kieltä, suorastaan rikkoo sen. Juuri tällaiseen käsitykseen puhtaan kielimuodon olemassaolostahan preskriptivismi perustuu: tietyn kielenkäyttötavan pitäminen muita parempana juontuu jotakuinkin välttämättä ajatuksesta, jonka mukaan kieli voi päätyä valmiiseen tilaan, josta kaikki muutos vie ainoastaan huonompaan suuntaan. Arkijärkipreskriptivistien tapauksessa tämä optimitila noudatellee yleisimmin koulunpenkillä opittuja sääntöjä, jolloin kaikenlainen kielen muutos ja kehitys nähdään negatiivisena asiana.

Kun lähtöpisteenä on olettamus, että juuri kirjoituksen kehittyminen on mahdollistanut kielen ruumiillisen aspektin unhoittamisen ja henkisen ylikorostumisen, voitaneen väittää, että kirjoituksen kehittymiseen perustuu ajatusrakennelmana myös preskriptivismi. Selväähän lienee, että preskriptivistinen ajattelu iskee sääntöjensä kanssa lähinnä kirjoitukseen – harvemmin toisen puhetta korjaillaan vastaavalla tavalla kuin kirjoitusta (joskaan ei sekään tavatonta ole – useimmiten vain erityisen huonotapaista) – mutta tällä väitteellä suljemme ympyrän noidankehäksi ja toteamme pääasiassa kielen kirjoitettua muotoa ohjailemaan pyrkivän preskriptivismin itsensä perustuvan kielen kirjoitettuun muotoon.

Lopuksi: Holistinen käsitys kielestä vaatii holistisen näkemyksen maailmasta

Pohteistomme pitkäaikainen lukija osaa asemoida henkilöni deskriptivismin syliin, kauniisti käpertyneenä, eikä ylläty, kun toisenlaista lähestymistapaa suositan. Tuskin yllättyy kaiken yllä kirjoitetun perusteella tosin kukaan muukaan. Sanomani yllätyksettömyydestä huolimatta kuitenkin ääneen tekstiä kirjoittaessani lausun holistisemman lähestymistavan olevan yllä kuvattua kieltä esineistävää katsantokantaa hedelmällisempi.

Samalla tämänkaltainen holistinen näkemys maailmasta kuitenkin vaatii kenties varsin syvälläkin kollektiivisessa tietoisuudessa olevien käsitysten kyseenalaistamista: Lehtosen kuvaama symbolisen ja materiaalisen välille kulttuurisesti rakentunut kuilu tulee ylittää ja näiden kahden todellisuuden aspektin läpikotainen toisiinsa linkittyminen hyväksyä. Tämä ei ole se tehtävistä kaikkein helpoin, kun huomioimme päämäärän olevan vastakohtainen nykymaailman vallitseville ideologioille – Lehtonen argumentoi teoksessaan vakuuttavasti sen välineellistävän ja yksilökeskeisen ihmiskäsityksen, jota uusliberaaliksikin voidaan kutsua, perustuvan nimenomaan kulttuurin ja materiaalisuuden erottamiselle toisistaan. Todellisuuden monimutkaisuuden, yhteen linkittyneisyyden ja suhteissa rakentuvan luonteen ymmärtämiseksi tämä kuitenkin on kaikin puolin suositeltavaa.

Loppukaneettimme on tänään pelkkä tiivistelmä: Kieli ei siis ole itsenäinen, muusta todellisuudesta riippumaton olio vaan ihmisten välisissä suhteissa muodostunut ja niissä kehittyvä kokonaisuus, joka jatkuvasti muuttuu itse ja muuttaa ympäröivää todellisuutta sitä mukaa, kun sitä kaiken aikaa tuotetaan uudelleen. Itsenäisen olion sijaan voitaisiin puhua sosiaalisissa prosesseissa tai suhdeverkostossa rakentuvasta järjestelmästä.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kolmaskymmenesviides pohde: Kohti anglosfääriä ja sen yli

Kirj. J. J. Rintala

Lienee mielissänne ilo ylimmällä hyllyllä, kun saatte taas niin sanotusti pitkästä aikaa lukea näkemyksiäni kielestä. En tosin tiedä, millä tavalla tämä aika on pitkästä. Pitkästyttäväähän ei kieli konsaan ole. Paitsi jos on se alati kanssaihmisen rektumissa. Vaan kah, en kieltä teihin tunge, en niiden pientareisiin liioin, vaan kerron seikkoja.

Syy siihen, etten ole kuunkiertoihin saanut esseetä tahikka pohdetta suomeksi laadittua, on se ollut, että olen näiden aikakvanttijatkumoiden sisällä harjoittanut kirjallispohtimista englantilaisten ja heidän koloniaalialueidensa kielellä. Siihen on sisältynyt niin oppinutta artikkelien eli juttelemusten – kuten artikkelia 1800-luvulla ehdotettiin nimitettäväksi – kuin kaunokirjallisteosten laadintaa.

Ja miksipä on mielessäni anglofonien heimon kielen käyttöön viehtymys syntynyt – vieläpä nykyenglannin eikä suinkaan keskienglannin tai anglosaksin, jotka eittämättä viehkeydellään nykyenglannin päihittävät kuin siperiankissa melonin? Ei yksinomaan se, että on mielekäs toimi professorinkin mukaan väitöskirja-artikkelit englanniksi laatia, ei edes samassa puntarissa sen kanssa, että kaunokirjallisteos laajemman markkina-alueen sillä kielellä olisi saava.

Vaikka on suomi kielenä vailla vertaa, ylitsevuotavainen poesian ja intellektin malja kerrassaan, on mieleni todennut soveliaammaksi, että ryhdyn myös muita kieliä vaalimaan kuin kasvimaata. (Tai paremmin. Kasvimaan eteen en kyllä mitään tekisi. Siellä on ötököitä ja likaa.) Ja miksi on se tähän tapaan todennut? Siihen siteeraan vastaukseksi tietoverkosta löytämääni pohdetta, joka käsittelee – puuvillahansikkain – japanilaiskirjailija Haruki Murakamia (suomennos omani):

Hän oli juuri ensimmäisen keittiönpöytäromaaninsa loppuun saattanut ja lopputuloksen surkeaksi havainnut. Kuten hän sitä kuvailee, olivat hänen ajatuksensa vain liian monimutkaisia, ja kun hän niitä yritti ylöskirjata, ”järjestelmä kaatui”. Ja tästä syystä valitsi Murakami kirjoittaa uudelleen alun romaaniinsa englanniksi, vaikka olivatkin hänen kykynsä englannin tuottamisessa rajoitetut. Vaan juuripa nuo rajoitteet vieraalla kielellä kirjoittamisessa poistivat obstaakkelit, joita hän kohtasi yrittäessään kirjoittaa natiivillaan. Koskapa oli kykyä vailla ilmituoda monimutkaisia ajatuksia englanniksi, totesi hän, että muuttuu kielensä yksinkertaisemmaksi ja vapaaksi tarpeettomista komponenteista. Hän alkoi löytää rytmin ja oppi, että yritys tehdä vaikutus äidinkielellään pakottautumalla kirjoittamaan kaunis fraasi todella vain teki hänestä ennemmin huonomman kuin paremman kirjoittajan.

Totisesti, on helpompi tuottaa tarina muulla kuin omalla kielellään, sillä suuri on houkute jäädä pulikoimaan syvästi tuntemansa kielen liklamoiseen1 aallokkoon sen sijaan, että kerrontaa juonen ympärille rakentaisi. Muun kuin natiivikielensä käyttö myös suo kirjoittajalle distanssin asioihin ja seikkoihin ja kolaa hänelle näin tilaa ilmaista asioita, joita hän ei ehkä äidinkielellään pitäisi itselleen luonteenomaisena todeta.

Siperiankissa, planeettamme eliöistä eittämättä ihastuttavin.

Ja kun on romaanin laadinnasta kyse, on kaksi tapaa penetroitua engelsmanniin, mistä eittämättä kanssablogistini voi myös katsomuksensa julkipanna. Olen seurannut erään kaunokirjallisen te’elmäni kanssa Emmi Itärannan menetelmää. Hän kirjoittaa romaaninsa, jotka mainioita ovat, suomeksi ja englanniksi, molemmilla kielillä, luku kerrallaan. Minulla oli jo suomenkielinen teksti valmiina, joten ryhdyin senttimetristä toimeen ja aloin muuntaa sitä englanniksi (mutta metrijärjestelmää en hyljätä saata).

Tässä on minulla ongelmana ollut, että valmiin suomenkielisen asian englanniksisaattaminen (sen nyt yhdyssanaksi vakiinnutan) on tietty kääntämistä, ja niillä laitumilla olen ruma ja paska lammas. Ja on jo jokin aika sitten jäänyt taakse yritys pitää suomenkielinen käsikirjoitus edes jokseenkin yhtäpitävänä alati editoituvan englanninkielisen version kanssa. Ei ole luottamusta siihen, että se suomenkielisiä kustantajia kuitenkaan kiinnostaisi. Siksipä olen koettanut, josko toinen menettelytapa olisi soveliaampi.

Hannu Rajaniemi niin ikään kirjanlaadintaa suorittaa englanniksi – joskin suomenkielistä tekstiä vailla. Tätä menettelytapaa olen seurannut laatiessani toista, sävyltään epäkepeämpää tekstientiteettiä. Ja totisesti, olen sen havainnut tavaksi, jolla olen jatkossakin romaanini (jatkoromaanitkin) kirjoittava. Mutta tokihan vain: jos on teoksen kannalta olennaista, että sen surreaalisuuden tahikka absurdiuden tuntu olennaisesti rakentuu juuri suomen kielen tarjoamille keinoille, on suomi taas asetettava etusijalle, jotta se näkisi paremmin. Ojennan sille myös kiikarit.

* * *

PS. Ehdotan, että vast’edes kielialueellamme käytettäisiin tekstieditorista nimitystä kirjote. Se olisi portmanteöösi yhdistelmä sanoista kirjoitus ja lomake. Mutta sitä ei tietenkään tule sekoittaa kirjoitteeseen – syistä, jotka lienevät ilmeisiä. Tätä ehdotusta kritikoikaa.

1 Sanan liklamo merkityksestä ks. Elimäen tarkoitus, toim. Silja Hiidenheimo & al. 1996, Helsinki: Loki-kirjat.

Collom, Katie 2016. “The Murakami Model: Why Do Writers Like Writing in Foreign Languages?” Language Trainers UK Blog, 3.4.2016.

* * *

perjantai 15. syyskuuta 2017

Kolmaskymmenesneljäs pohde: Vierasperäiset kirjainmerkit ja lainasanat



Tässä pohteessa sipaistaan pintaa seuraavasta aiheesta: kuinka vierasperäisiä kirjainmerkkejä käsitellään tekstejä käännettäessä ja mistä tämä voisi mahdollisesti kertoa. Erityisesti – ja oikeastaan ainoastaan – tätä olen tarkasteleva nimien sekä sellaisten termien, jotka muutoin säilytetään vieraskielisessä muodossa, toisin sanoen sitaatti- ja kenties erikoislainojen, osalta. Tämäkään teksti ei perustu juuri muuhun kuin henkilökohtaisiin havaintoihin, jotka eivät varmasti maailman moninaisuutta kovinkaan kattavasti edusta – sen lukiessanne huomioinette.

Lähtökohdat: lainasanatyypit

Vierasperäisiä kirjainmerkkejä sisältäviä nimiä ja termejä käännettäessä kirjainmerkki voidaan joko säilyttää sellaisenaan tahi korvata tulokielen kirjoitusjärjestelmään kuuluvalla kirjainmerkillä, joka joko mukailee vierasperäisen sanan äännettä taikka sitten muistuttaa vierasperäistä kirjainmerkkiä ulkoisesti. Ensin mainittu tapaus – jos sana myös muutoin on säilytetty sellaisenaan – voidaan nähdä sitaattilainana, kun taas erikoislainassa lainasanaa on jo kotoutettu joiltain osin (esimerkiksi juuri kirjainmerkkien osalta tai lisäämällä sanaan kotoperäinen pääte). Täysin kieleen mukautunut sana on yleislaina, ja yhteisnimitys kaikille tämänkaltaisille sanoille on raakalaina – erotuksena käännöslainasta, jolla tarkoitetaan oman kielen ilmauksista vieraan kielen mallin mukaan muodostettua sanaa (esim. motherboard -> emolevy).

Käytäntö sekä joitain esimerkkejä

Lähtökohtaisesti sellaisen käsityksen olen muodostanut, että mitä suuremmasta kielestä on kyse, sitä todennäköisemmin vieras kirjainmerkki säilytetään. Tämä perustunee yhtäältä kielen suuruuden muassaan tuomaan tunnettuuteen – kirjainmerkin todennäköisesti tunnistavia ihmisiä on enemmän kuin pienten kielten osalta – ja toisaalta joidenkin kielten prestiisiasemaan. Tämän vuoksi esimerkiksi espanjasta ja ranskasta peräisin olevat sanat säilyttävät vieraat kirjoitusmerkkinsä todennäköisemmin kuin vaikkapa tšekistä tai unkarista.

Esimerkki automaailmasta: jopa kyseiseen aihepiiriin erikoistuneiden julkaisutoimintaa harjoittavien yritysten joukossa on sellaisia, jotka viittaavat Citroëniin yleisesti ottaen edellä näkyvällä tavalla, kun taas Škoda jää usein Skodaksi. Kyse vaikuttaa siis ainakin joidenkin toimijoiden kohdalla olevan nimenomaan eri (kielistä tulevista) kirjainmerkeistä, ei niinkään siitä, että eri konteksteissa toimittaisiin eri tavoin.

Mitä pienemmistä kielistä on kyse, sitä todennäköisemmin kirjainmerkit muuttuvat. Jopa sellaiset kirjainmerkit, jotka toisen kielen kohdalla usein säilytetään, voivat pienemmän kielen ollessa kyseessä jäädä pois: pohjoissaamen á muuntuu a:ksi ranskan á:ta todennäköisemmin – esimerkiksi englannissa Sámi ei ole onnistunut vakiintumaan yksiselitteisesti ainoaksi vaihtoehdoksi kielen nimeksi, vaan Sami ja Saami ovat laajasti käytössä sen rinnalla.

Toisaalta aina on ihmisiä, jotka eivät jaksa nähdä vaivaa vieraiden kirjainmerkkien käyttöön – ja sellaisia, jotka käyttävät niitä aina. Tässä pohteessa kyse on lähinnä todennäköisyyksistä ja tendensseistä. Huomioon tulee ottaa myös tekniset rajoitukset: mitä vaikeampaa tietoteknisissä laitteissa on tietty kirjainmerkki tuottaa, sitä todennäköisemmin se jää tekemättä. Kuten edellä esiintoin ei tämä kuitenkaan selitä kaikkea.

Kissa ja kirjainmerkkejä

Kovin varovainen, kysymyksen muotoon puettu hypoteesi

Olen yllä mutustellut ajatusta siitä, että pienten kielten vieraat kirjainmerkit jäävät raakalainoissa pois useammin kuin suurten kielten vastaavat merkit. Jäljelle jää pohdinta siitä, mistä tämä johtuu. Tietotekniset rajoitukset ja erityisesti lainasanojen sopeuttaminen kielen normeihin selittävät ilmiötä yleisellä tasolla mutteivät niinkään erikokoisten kielten välillä persivoimaani eroa – jonka reaalinen olemassaolo toki tulisi todentaa.

Kysynkin seuraavaa: voiko kyse olla ainakin osin kielellisestä kolonisaatiosta? Häivytetäänkö vieraita elementtejä ja samalla vierasta kulttuuria kielestäkin helpommin silloin, kun kyseessä on heikommaksi nähty kulttuuri? Tässä pohteessa heitän tämän kysymyksen lähinnä ilmaan, jonne se jääköön roikkumaan epätietoisuuden tilassa.

Lopuksi

Henkilökohtainen näkemykseni yllä esitetystä aihepiiristä on, että hienoa olisi nimissä ja sitaattilainoissa säilyttää alkuperäinen kirjoitusasu kirjainmerkkeineen päivineen tämän mahdollisesta haastavuudesta tai vaivalloisuudesta huolimatta. Vähintäänkin nimissä näin tulisi toimia jo kohteliaisuuden nimissä. Vähimmäisvaatimuksena kuitenkin pidän sitä, että toimii johdonmukaisesti eikä kohtele eri kielistä tulevia kirjainmerkkejä eri tavoin.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kolmaskymmeneskolmas pohde: Alettiinko näin kirjoittamaan? – Esimerkki kielenhuollon ja kielenkäytön suhteesta

Kirjoittanut Petri Jones


Suomen kielen lautakunta teki pari vuotta sitten kontroversiaalin ja kohutun suosituksen, jossa se hyväksyi ilmaisun alkaa tekemään yleiskieliseksi. Moni varmasti on toivonut ja uskonut, että kyseisestä suunnanmuutoksesta ja petollisesta takinkäännöstä on kohkattu, vaahdottu ja vaikeroitu jo aivan riittävästi – mutta ehei: Tractatus Lingua-Philosophicus ei ole mitään ellei ajan hermolla! Tässä pohteessa käsittelemmekin tätä mitä tuoreinta ja ajankohtaisinta linjausta ja sen kautta kielenhuollollisten suositusten ja todellisen kielenkäytön suhdetta.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta siis päätyi 31. tammikuuta 2014 pidetyssä kokouksessaan sille kannalle, että alkaa tekemään on sovelias ilmaisu yleiskielessä. Ratkaisussaan lautakunta viittaa yhtäältä siihen, että aikanaan tehty ratkaisu alkaa tehdä -muodon valinnasta yleiskieliseksi alkaa tekemään -ilmaisun kustannuksella oli arbitraarinen, ja toisaalta siihen, että todellisessa kielenkäytössä alkaa tekemään tästä huolimatta on säilyttänyt asemansa. Lautakunta ymmärtää asian herättävän voimakkaitakin mielipiteitä muun muassa siksi, että kyseessä on normi, jonka hallintaa koulussa on painotettu, mutta toisaalta katsoo, että kyseessä on kielen järjestelmässä varsin pieni muutos.

Kansan syvistä riveistä ratkaisun julkituonnin jälkeen kummunnut itku ja hammasten kiristys vaikuttavat toden totta laantuneen, ja sille syyksi esitän tätä: mikään ei käytännössä muuttunut. Laiskuuttani en hypoteesiani sen kummemmin ryhdy koettelemaan – vastaväitteet toki otan mielelläni vastaan. Tästä huolimatta tämä lyhykäinen pohde perustuu hyvin pitkälti tälle väitteelle, kiikkerästi ja huojuen.


Kissaa ei ala kiinnostamaan – ei edes se, että disinterested-sanaa on meemitekstissä käytetty perinteisten kielenhuollollisten suositusten vastaisessa uninterested-merkityksessä.

Mistä kohu siis johtui? Voisiko olla niin, ettei Kielitoimiston (linjausten) nykyistä roolia olla täysin ymmärretty? Ei pyri Kotus enää ohjailemaan tai muokkaamaan kielenkäyttöä liiemmälti – sen sijaan se hyväksyy linjauksillaan kielessä tapahtuneen muutoksen. Alkaa tekemään hyväksyttiin, koska se on valtaisista lokakampanjoista huolimatta pysynyt yleiskielisessäkin käytössä. Laajemmin kyse on siitä, että Kotus hyväksyy ja syleilee sitä asiaintilaa, ettei yleiskieli voi olla muuttumaton. Kieli kehittyy kokonaisvaltaisesti, eikä yhteinen, virallissävytteinen kielimuotommekaan voi pysytellä samanlaisena iäti – muutoin se riittävän pitkän ajan myötä muuttuu tavan tallaajalle käsittämättömäksi.

Kotus ei linjauksillaan voi käytännössä vaikuttaa siihen, millaista muotoa kielenkäyttäjät käyttävät. Ne, jotka uutta linjausta ennen alkoivat tehdä, jatkanevat tekemistä omalla tavallaan; ne, jotka puolestaan alkoivat tekemään, tehnevät edelleenkin tyylillään. Linjaus ei liene mitään muuttanut – alkaa tehdä säilynee yleiskielessä suositumpana muotona jo tottumuksen vuoksi. Mikäli yleiskieleen tulee suurempi muutos, sen aika koittanee vasta sitten, kun kasvaa sukupolvi, johon ei koulussa ole iskostettu toisen muodon käytön olevan mitä ankarimpia rangaistuksia vaativa hirmuteko.

Tämän tekstin kirjoitin, vaikka pidän varsin joutavana sitä, alkavatko ihmiset tehdä vai tekemään asioita. Entäpä te – joko alatte kyllästymään pohteistomme vanhentuneisiin aiheisiin ja yleiseen pysähtyneisyyteen? Tulisiko esimerkiksi loppukaneettien päättyä johonkin muuhun kuin silmää iskevään hymiöön? ;)