keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kolmaskymmeneskolmas pohde: Alettiinko näin kirjoittamaan? – Esimerkki kielenhuollon ja kielenkäytön suhteesta

Kirjoittanut Petri Jones


Suomen kielen lautakunta teki pari vuotta sitten kontroversiaalin ja kohutun suosituksen, jossa se hyväksyi ilmaisun alkaa tekemään yleiskieliseksi. Moni varmasti on toivonut ja uskonut, että kyseisestä suunnanmuutoksesta ja petollisesta takinkäännöstä on kohkattu, vaahdottu ja vaikeroitu jo aivan riittävästi – mutta ehei: Tractatus Lingua-Philosophicus ei ole mitään ellei ajan hermolla! Tässä pohteessa käsittelemmekin tätä mitä tuoreinta ja ajankohtaisinta linjausta ja sen kautta kielenhuollollisten suositusten ja todellisen kielenkäytön suhdetta.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta siis päätyi 31. tammikuuta 2014 pidetyssä kokouksessaan sille kannalle, että alkaa tekemään on sovelias ilmaisu yleiskielessä. Ratkaisussaan lautakunta viittaa yhtäältä siihen, että aikanaan tehty ratkaisu alkaa tehdä -muodon valinnasta yleiskieliseksi alkaa tekemään -ilmaisun kustannuksella oli arbitraarinen, ja toisaalta siihen, että todellisessa kielenkäytössä alkaa tekemään tästä huolimatta on säilyttänyt asemansa. Lautakunta ymmärtää asian herättävän voimakkaitakin mielipiteitä muun muassa siksi, että kyseessä on normi, jonka hallintaa koulussa on painotettu, mutta toisaalta katsoo, että kyseessä on kielen järjestelmässä varsin pieni muutos.

Kansan syvistä riveistä ratkaisun julkituonnin jälkeen kummunnut itku ja hammasten kiristys vaikuttavat toden totta laantuneen, ja sille syyksi esitän tätä: mikään ei käytännössä muuttunut. Laiskuuttani en hypoteesiani sen kummemmin ryhdy koettelemaan – vastaväitteet toki otan mielelläni vastaan. Tästä huolimatta tämä lyhykäinen pohde perustuu hyvin pitkälti tälle väitteelle, kiikkerästi ja huojuen.


Kissaa ei ala kiinnostamaan – ei edes se, että disinterested-sanaa on meemitekstissä käytetty perinteisten kielenhuollollisten suositusten vastaisessa uninterested-merkityksessä.

Mistä kohu siis johtui? Voisiko olla niin, ettei Kielitoimiston (linjausten) nykyistä roolia olla täysin ymmärretty? Ei pyri Kotus enää ohjailemaan tai muokkaamaan kielenkäyttöä liiemmälti – sen sijaan se hyväksyy linjauksillaan kielessä tapahtuneen muutoksen. Alkaa tekemään hyväksyttiin, koska se on valtaisista lokakampanjoista huolimatta pysynyt yleiskielisessäkin käytössä. Laajemmin kyse on siitä, että Kotus hyväksyy ja syleilee sitä asiaintilaa, ettei yleiskieli voi olla muuttumaton. Kieli kehittyy kokonaisvaltaisesti, eikä yhteinen, virallissävytteinen kielimuotommekaan voi pysytellä samanlaisena iäti – muutoin se riittävän pitkän ajan myötä muuttuu tavan tallaajalle käsittämättömäksi.

Kotus ei linjauksillaan voi käytännössä vaikuttaa siihen, millaista muotoa kielenkäyttäjät käyttävät. Ne, jotka uutta linjausta ennen alkoivat tehdä, jatkanevat tekemistä omalla tavallaan; ne, jotka puolestaan alkoivat tekemään, tehnevät edelleenkin tyylillään. Linjaus ei liene mitään muuttanut – alkaa tehdä säilynee yleiskielessä suositumpana muotona jo tottumuksen vuoksi. Mikäli yleiskieleen tulee suurempi muutos, sen aika koittanee vasta sitten, kun kasvaa sukupolvi, johon ei koulussa ole iskostettu toisen muodon käytön olevan mitä ankarimpia rangaistuksia vaativa hirmuteko.

Tämän tekstin kirjoitin, vaikka pidän varsin joutavana sitä, alkavatko ihmiset tehdä vai tekemään asioita. Entäpä te – joko alatte kyllästymään pohteistomme vanhentuneisiin aiheisiin ja yleiseen pysähtyneisyyteen? Tulisiko esimerkiksi loppukaneettien päättyä johonkin muuhun kuin silmää iskevään hymiöön? ;) 

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kolmaskymmenestoinen pohde: Scifiä ajasta ja kielestä

Kirj. J. J. Rintala

Koska ovat kiinnostukseni kohteiden luettelolla sekä tieteistarinointi että kielitiede lähellä voittajan sijaa, on mitä oivallisinta, että päädyin näkemään elokuvan, joka nämä kaksi asiaa onnistuneesti liittää yhteen. On eittämättä seuraavaksi esittelemäni elokuva yksi parhaista näkemistäni – ellei jopa paras. Juonesta en tosin liikoja julkituo, jotta sen nokkeluus yllättävänä potentiaaliselle katsojalle säilyisi, kunhan potentiaali aktualisoituu.

On jo jonkin aikaa ollut minulla vankka aie suorittaa kirjallista pohdintaa taannoin näkemästäni elokuvasta Arrival, sillä onhan se sisällöltään kiinnostava niille, jotka itsensä kielen ystäviksi katsovat. Vaan mitäpä muuta voisin siitä sanoa kuin sen, että se näyttää oodia veisaavan Sapirin–Whorfin hypoteesille, jolle ei ohuen käsitykseni mukaan vastaavaa kunniaa monikaan kielitieteilijä suo.

Ainakin sanoo kielitieteilijä Ives Goddard, että ei Edward Sapir ollut kovinkaan vankasti hypoteesin kuvaaman kielikäsityksen kannalla ja että tämän oppilas, Benjamin Lee Whorf, ylitsevei tulkintojaan Sapirin sanomisista. Sapir ja Whorf eivät hypoteesiaan suinkaan yhdessä ja yhteistuumin esiintuoneet, vaan vasta Sapirin ollessa vainaa päätti Whorf ajatuksensa aiheesta juttelemuksen eli artikkelin muotoon saattaa.

Ja mitkä ovat nämä ajatukset, kysynet. Ne ovat, että ei kieli ainoastaan anna ihmiselle tapaa ilmaista ajatuksiaan, vaan se jopa määrittää, kuinka ihminen maailmaa kokee ja havainnoi – tahi Arrivalin tapauksessa somat seitsenlonkeroiset muukalaiset. Kun siis on muukalaisen kieli kehämäinen, niin on myös hänen käsityksensä ajasta, ja jos ihmisolento sen kielen omaksuu, muuttuu hänenkin tapansa tehdä havaintoja – ajasta tai sipuleista.  

* * *

Kuitenkin ryhtyivät sittemmin Noam Chomskyn seuraajat sekä Steven Pinker taisteloa käymään tätä Whorfin ajatusta vastaan. On Chomskyn mukaan selviö, että kaikki kielet samanlaisia kieliopillisia piirteitä omaavat, mikä vihjaa, että ovat ihmisaivot ja lajinkehitys ne seikat, jotka kielen luonteen määräävät. Pinker tähän vielä tokaisi, sattuvasti sanoen:

Mitä enemmän Whorfin argumentteihin perehdytään, sitä vähemmän ne järkeä ilmentävät. 
(The more you examine Whorf’s arguments, the less sense they make.)

Monet ovatkin kiivaasti inttäneet, että Whorfin teoria johtuu virheellisestä olettamuksesta – olettamuksesta, joka rakentuu antropologi Franz Boasin aineistolle eskimoiden kielistä. Boas esitti tunnetun väitteen, jonka päälle Whorf kantaansa pinosi. Sinäkin varmaankin, ihmispolo, olet kuullut sanottavan, että olisi eskimokansain kielissä ylen määrin sanoja erilaisia lumen muotoja ilmaisemaan. Vaan näin todetaan valistuvaisten suulla:

”Tosi on, että myytti lukuisista sanoista lumelle ei perustu juuri mihinkään”, Pullum kirjoitti. ”Se on ikään kuin vahingon kautta muovautunut humpuuki, jonka antropologisen kielitieteen yhteisö itse teki itselleen.”

(“The fact is that the myth of the multiple words for snow is based on almost nothing at all,” Pullum wrote. “It is a kind of accidentally developed hoax perpetrated by the anthropological linguistics community on itself.”)

Vaan toisaalta on antropologi Igor Krupnik Whorfia ja Boasia puoltaen väittänyt, että jo vain on yupikin kielessä yli sata sanaa kuvaamaan merijäätä – ja on hänen mukaansa ilmeistä, että kun eskimo päivittäin tuon luonnonilmiön kanssa on tekemisissä, hän ilman muuta myös siihen sellaista läheisyyttä tuntee, että hän sitä monisanaisesti kuvailee.

Hiemanhan on havaittavissa sama ilmiö myös omassa kulttuuripiirissämme, jossa turmeluksen vallitessa kaikenlaisia sanoja ja ilmaisuja juopumukselle ja sukupuoliselle toimelle kehitellään jopa siihen mittaan, että on hartaan ja siveän kansalaisen vaikea sanaakaan lausua niin, etteikö joku siihen yhdyntä mielessään naurahtaisi.


Muukalaiset saapuvat kirjoittamaan. Oletettavasti kissoista.
Kuvalähde: Cinema Crazed.

Vaan ovatpa jotkut pyrkineet palauttamaan kunniaan Sapirin–Whorfin hypoteesia muun muassa mainiten, että erään Australian heimon, Pormpuraawissa Queenslandissa asuvan, ymmärrys ajasta merkittävästi englanninkielisten aikakäsityksestä poikkeaisi. Tätä seikkaa esillä on pitänyt ainakin kognitiotieteilijätär Lera Boroditsky. Vaan on muun muassa kieli- ja kognitiotieteilijätär Betty Birner tähän huomauttanut, että siltipä vain Arrival vie hypoteesin liiallisuuksiin, kaiken plausiibelin tavoittamattomiin.

Mutta mitä sitten elokuva väittää? Niinpä se väittää, että kun seitsenlonkeroisten muukalaisten kieli on kirjoitettu ympyräin muotoon, on myös heidän käsityksensä ajasta kehämäinen. Siksipä he tietävät, mitä tuleman pitää, ja se on heidän motivaationsa lähde toimissaan. Ja kun elokuvan päähenkilö, Louise Banks (Amy Adams), kielen oppii, alkaa myös hän muistaa tulevaisuutensa – ja tähän perustuu elokuvan nokkeluus, nokkeluus, joka ilmeisesti on ollut joillekuille aivan liian ylitsekäyvä.

On nimittäin sosiaalisessa mediassa sellaisia näkökantoja julkituotu kuin että olisi tämä elokuva muun muassa ”tylsä”, "tyhmä" ja ”ihan paska”. Tällaisia karkeita ja epätosia kuvailuja käytti moni rahvaan edustaja pettyneenä kait siihen, että oli juonettoman räjäyttelyn ja ammuskelun määrä valkokangaksella liian vähäinen ja että jopa aivosolu olisi matkaan pitänyt ottaa. On sivistyneemmälle ainekselle eittämättä tarkoitettu tämä.

Ja se, minkä katsojalle tulisi mieleen jäädä, on tämä (totta tai ei):

Eipä siis ole huomen uusi päivä, vaan on huomen palaava. Tämän oivalteen Whorfilta sangen hauskaan tapaan näet elokuvaan asettuvan. 
(So tomorrow isn’t another day. Tomorrow is day returning. You see that concept coming from Whorf into this movie was actually kind of fun.)

Niinpä on siis Arrival älyllisyydessään audiovisuaalisten tuotosten parhaimmistoa, vaikka ei se massain keskuudessa lienekään aloittanut fanaatillista viehtymystä ajan ja kielen filosofiaan. Yhdysvaltain elokuva-akatemian palkinnon se tosin sai – joskaan ei juonensa vuoksi. Olisin joka tapauksessa suonut, että muuan henkilöhahmo, tyhmän mulkun arkkityyppi, olisi päätynyt lopulta muukalaisten kitaan.

* * *

Näistä lähteistä olen tietoja omaksunut ja sitaatteja kääntänyt:

Martinelli, Marissa 2016. “How Realistic Is the Way Amy Adams’ Character Hacks the Alien Language In Arrival? We Asked a Linguist.” Slate Magazine 22.11.2016

Panko, Ben 2016. ”Does the Linguistic Theory at the Center of the Film ‘Arrival’ Have Any Merit?” Smithsonian Magazine 2.12.2016.

Täällä muukalaiskielen synnystä kiinnostuneille:

Lubin, Gus 2016. “'Arrival' nails how humans might actually talk to aliens, a linguist says.” Business Insider 21.11.2016.

* * *



tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kolmaskymmenesensimmäinen pohde: Vegaaniset uudissanat

Kirjoittanut Petri Jones

Tuoreehkona vegaanina olen aiempaa useammin törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan tietyt kyseiseen aihepiiriin liittyvät uudissanat ovat lähtöisin saatanasta. Erityisesti tällainen näkemys liittyy sellaisiin tilanteisiin, joissa olemassa olevaan ruokatuotteeseen liittyvä termi otetaan uudiskäyttöön; viittaamaan johdettuna muotona uutuustuotteeseen, joka eriää esimerkiksi lihapitoisuutensa suhteen radikaalisti alkuperäisestä ruokatuotteesta. Tässä pohteessa käsittelen kyseistä näkemystä kriittisesti – tarkemmin ottaen argumentoin näkemyksen olevan hirvittävää paskaa.

Vihikset, kikhernemunakkaat ja vegepekoni

Lähtökohtaisesti sanat eivät ilmesty kieleen tyhjästä, kun uusille ilmiöille etsitään nimiä. Sen sijaan uudissanat perustuvat olemassa olevaan kielenainekseen; sellaiseen, jolla on jonkinlainen yhtymäkohta uuteen ilmiöön tai olioon.

Vegaanisista tuotteista osa jäljittelee monin tavoin esimerkiksi lihaa, maitotuotteita ja muita ei-vegaanisia ruoka-asioita. Eettisistä syistä vegaaneiksi ryhtyneille lihan maun, rakenteen ynnä muun jäljittely tarjoaa mahdollisuuden olla luopumatta ruoista, joista he sattuvat pitämään – ja jäljittelyn on luontevaa jatkua myös kielellisellä tasolla jo sen vuoksi, että uutuustuotteen potentiaaliset käyttötavat ja -kontekstit olisi käyttäjien helppoa ja nopeaa käsittää.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nimeämiskäytännöt olisivat yhtenäiset – aivan kuni muidenkaan aihepiirien kohdalla. Uusilla olioilla on myös tyypillisesti useita kilpailevia nimiä ennen kuin yksi nimi mahdollisesti vakiintuu käyttöön. Esimerkiksi viime vuoden vegaanista trendijouluherkkua kutsuttiin niin porkkalaksi, vegaaniseksi kylmäsavuloheksi, porkkanaloheksi kuin kylmäsavuporkkanaksikin. Toki eri nimityksiä käytetään myös eri konteksteissa – niinpä tuotepakkauksessa lukee kasvispiirakka, mutta arkisessa kielenkäytössä puhutaan usein vihiksestä lihapiirakasta muodostetun lihis-sanan mallin mukaisesti.

Kissa ei liity asiaan muttei toki irrelevanttikaan ole.

Kritiikki ja miksi se on paskaa

Kritiikki tällaisia nimityksiä kohtaan on lähtökohdiltaan useimmiten semanttinen: kuinka lihattomaan tuotteeseen voidaan viitata nimellä, jonka alkuperä on lihaisan tuotteen nimessä? Miten voikaan vegaaninen munakas olla vegaaninen munakas, vaikkei munia ole mailla, ei halmeilla? Mysteeristä tosiaankin! Ettei vain tosimies erheytyisi harhaanjohdettuna lihattomain herkkupatain äärehen?

Tällaisen kritiikin voisimme tässä katsoa myös olevan pohjimmiltaan preskriptivististä: sen tarkoituksena on ohjailla kielenkäyttöä tiettyyn suuntaan sen sijaan, että todelliset ja käytössä olevat kielenkäytön tavat hyväksyttäisiin. Kieltä ei näkemyksessä tunnusteta orgaaniseksi ja kielenkäytössä kehittyväksi olioksi vaan sen tulisi seurailla loputtomiin vanhoja tapoja ja sääntöjä – tai oikeastaan juuri niitä tapoja ja sääntöjä, joihin kritisoija on tottunut.

Pintatasolta aloittakaamme: todellisuudessa ei liene kovinkaan uskottavaa, että vegaanisen munakkaan kaltaiset nimitykset hämmentäisivät ihmisiä suuremmalti. Mikäli tällaiseen säädyttömään munainhäväistykseen ei aiemmin olisi törmännytkään, olisi nimestä uskoakseni verrattain helppoa päätellä, että kyseessä on munakkaan kaltainen asia, joka on tehty vegaanisista aineksista. Lisätietoa halutessaan ihmettelijä löytänee sitä verrattain helposti. Kritiikin on siis vaikea nähdä todellisuudessa perustuvan siihen, että sitä esittävä taho havaitsee väärinymmärryksen mahdollisuuden ja rientää sankarinviitta harteillaan pelastamaan kielen varmalta tuholta ja anarkialta.

Lopulta kyse on siitä, ettei kielenkäyttö ole kaikin osin täydellisen looginen kokonaisuus. Kun uudesta oliosta käytetty sana vakiintuu kieleen, se on ”oikea” termi kyseiselle oliolle riippumatta siitä, millä perusteella vakiintuminen on tapahtunut. Kielenkäyttö ei antaudu ohjailtavaksi. Ohjailuyrityksiä voi toki halutessaan tehdä, mutta helposti näyttäytyy sellaista harrastaessaan joko änkyränä tahi elitistinä. Mikäli taas todella kokee niin triviaalit asiat kuin ruoka-aineiden tai -lajien nimet sellaisiksi, joiden muuttaminen on ankaran käsitekamppailun arvoista, olkoon niin – mutta kovin vakavasti en kyseisen kaltaiseen ihmiseen ole suhtautuva. Sanojen merkitykset ovat siitä jännittäviä asioita, että ne muuttuvat maailman muuttuessa.

Lopuksi

Kielen tason ulkopuolelle astuessamme on helppo yhdistää yllä esitelty kritiikki yleiseen veganismikielteiseen asenteeseen. Syystä tahi toisesta veganismiin kielteisesti suhtautuva henkilö voi kielenkin tasolla pyrkiä vähättelemään ja marginalisoimaan ilmiötä. Ylhäältä tai ulkopuolelta tapahtuva kielenkäytön määrittely ei kuitenkaan järin hedelmällistä ole, sillä kieleen juurtunevat todennäköisimmin ne ilmaisutavat, joita käyttävät kunkin ilmiön parissa elämäänsä elävät ihmiset – siitä yksinkertaisesta syystä, että he käsittelevät kyseistä ilmiötä eniten kielellisesti. Esimerkiksi veganismiin liittyvät uudissanat siis jatkossakin todennäköisesti ilmestyvät kieleen vegaaniyhteisön sisältä – ja niin on erinomaisen hyvä.

Leipokaa siis vihanne vihapiirakkaan – tahi miksi ikinä kyseistä tuotetta haluattekaan kutsua! ;)

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kolmaskymmenes pohde: Tieteen kielestä ja sen konventioista


Kirjoittanut Petri Jones

Aluksi ajattelin iloksenne kirjoitella – ja kirjoitinkin – erittäin yleisellä tasolla liikkuvan tekstin tieteen kielestä. Siitä tuli kuitenkin siinä määrin turhaa ja tylsää paskaa, että virtuaaliseen roskakoriin on tuotos tiensä löytänyt. Opikseni en kuitenkaan suostu ottamaan: nyt julkaistava pohdekin käsittelee tieteen kieltä – joskin näkökulma on hivenen rajatumpi.

Tieteen kieltä uhkaavasti mittailee kritiikkinsä säilällä niin rahvas kuin osa akatemiastakin. Obskuuria on se, pompöösiä, elitististä, sivistyssanoihin tukeutuvaa ja lopulta mitäänsanomatonta – tästä virkkeestä suhteessa pohteistoomme ei ole ironiaa löydettävissä. Kaiken maailman dosentit norsunluutorneissaan raapustelevat tekstejä, joita kukaan ei lue, odotellessaan professoriksi pääsyä saadakseen nauttia yleisesti tunnetuista kolmesta syystä olla professori. Ja niin edespäin.

Yllä olevasta huolimatta en ole kritiikin kanssa totaalisen eriävää mieltä. Kun turhan valituksen ja ymmärtämättömyyden kerrokset hellästi kuorii pois, paljastuu sisältä mehevä, makea ja herkullinen sipulisydän: yhteiskunnallista tehtäväänsä on yliopistojen vaikeaa suorittaa, jos kukaan yhteiskunnassa ei tajua vittuakaan teksteistä, joita niissä tuotetaan.

Kokonaisvaltaista katsausta en tässä kuitenkaan tieteen kielen konventioihin ole luova vaan muutamia esimerkkejä ja anekdootteja esiin nostava. Osa nostoista liittyy elimellisesti omaan, erityisen hitaasti edistyvään pro gradu -työhöni – yksi pohteen synnyn taustatekijöistä olikin niin sanottu gradutuska, joka saattaa ihmisen tekemään tai vaikkapa kirjoittamaan mitä tahansa muuta kuin itse gradua. Kenties kuitenkin esimerkkien viitoittamalla tiellä jonkinlaiseen päämäärään olemme päätyvät – lue ja jännitä tätä kanssani!

Akateeminen kieli tahikka kielet

Mitäpä sitten on akateeminen kieli? Ainakin sitä käytetään akateemisissa teksteissä. Niiden voi ajatella muodostavan oman genrensä, johon puolestaan kuuluu erinäisiä alagenrejä esimerkiksi tieteenalojen mukaan kategorisoituina. Akateemisia tekstejä voidaan pitää myös tietynlaisena erikoiskielenä. Toki eri tieteenalojen kieli vaihtelee runsaastikin, mutta akateemisella kielellä yleensä on myös yhteiset piirteensä: tyypillistä on muun muassa korkea rekisteri, omanlainen jargoninsa erityisine termeineen, neutraaliutta viestimään pyrkivä tyyli, ilmaisun täsmällisyys ja lähteiden käyttö.

Yllä mainitut piirteet vaikuttaisivat ns. mutupohjalta olevan jossain määrin kielestä riippumattomia – ne ovat akateemisen kielen ihanteina uskoakseni jotakuinkin kaikissa kielissä, joita käytetään korkeakoulutasoisissa instituutioissa. Luonnollisesti eri kielissä eri piirteiden asema voi vaihdella jonkin verran; esimerkiksi akateemisessa englannissa kirjoitetun kielen pitkä historia on tuonut mukanaan monia muita kieliä enemmän tiettyä jähmettyneisyyttä, mutta toisaalta kielen globaali asema nykypäivän tiedeyhteisössä väistämättä tuo mukanaan varianssia, kun englantia käyttävät teksteissään runsaasti myös ei-natiivit.

Tieteen kielen konventiot: palasiksi ne lyökäämme!
 
Kissa onkin jo otsikon kehotuksen ennättänyt toteuttaa.
Graduni käsittelee eräässä selainpelissä toimivien vapaaehtoiskääntäjien motivaatiota ja identiteettiä, ja olen kirjoittava sen englanniksi. Aikomuksenani on gradussani tietoisesti rikkoa erästä tieteellisen kielen, ainakin tieteellisen englannin, konventioista. Aion kirjoittaa – ja olen tähän saakka kirjoittanut – yksikön ensimmäisessä persoonassa silloin, kun käsittelyn alla on se, mitä todella itse tein, toisin kuin konventioiden mukaista käsittääkseni edelleen olisi.

Nähdäkseni konventiot ovat silkkaa paskaa silloin, kun niitä käyttämällä hämärretään suorastaan tutkimuseettisiä seikkoja: esimerkiksi passiivi häivyttäisi lukijan mielestä sitä, että inhimillinen toimija on tehnyt graduun liittyviä asioita, vaikka se samalla ylläpitäisikin tieteen objektiivisuuden ihannetta. Ihanteena objektiivisuus on toki ylevä, mutta kyseessä on kuitenkin vain ihanne, ei todellisuus. Todellisuuden luonne olisi hyvä tehdä akateemisessakin tekstissä näkyväksi – niin siis toimin.

Myönnettävä kuitenkin on, että laimeaksi jää gradussani väliotsikon lupaus: pitäydyn siinä muutoin varsin konventionaalisessa kielessä – en niinkään tietoisena kielipoliittisena kannanottona kuin esteettisenä valintana. Kuni tässä pohteistossa suomeksi, ylätyylisehkö ilmaisutapa tuntuu henkilölleni varsin luontevalta myös englanniksi.

Josko muut tuhotyöhön ryhtyisivät puolestain?

Eivät toki kaikki kirjoita kaikkien konventioiden mukaan – tai oikeastaan kukaan. Tietoisestikin akateemista kieltä ja sen konventioita ravistellaan säännöllisesti. Esimerkeiksi tästä olen valikoinut muutaman opiskelijastatuksella tehdyn opinnäytetyön.

Jani Koskiin (tai Koskinen) kirjoitti muutama vuosi sitten kandidaatintutkielmansa savolaismurteella. Konventioiden rikkominen on myös tapa saada tutkimukselle julkisuutta – harvasta kandidaatintutkielmasta, etenkään suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen alalta, on uutisoitu yhtä laajasti kuin Koskisen kandista.

Toinen esimerkki konventioiden julkilausutusta rikkomisesta on Aviisin uutisoimana tietoisuuteeni astellut Ossi Kukkamäen pro gradu -tutkielma tupakoinnin positiivisista ulottuvuuksista ja niiden vaikutuksista tupakkariippuvuuteen. Kukkamäenkin kirjoitustyyli on tietoinen, tieteen popularisointiin ja tutkittavien äänen kuulumiseen liittyvä valinta (ks. luku 1.1). Vastaavia esimerkkitapauksia toki on runsaasti, mutta jo matala uutisointikynnys kertoo omaa kieltään tämän kaltaisten tekstien kuriositeettiluonteesta.

Toisenlaisena esimerkkinä voidaan pitää pohjoissaameksi kirjoitettuja tutkimuksia, jollaisista muutamaa olen lukenut – kokemustietoni asiasta ei voi sanoa olevan järin laajaa, ja yleistäminen sen perusteella kenties arveluttavaa on, mutta arveluttaville poluille tässä silti lähden taivaltamaan. Tieteellisiä tekstejä ei pohjoissaameksi ole kirjoitettu järin pitkään, mutta tästä huolimatta tekstit vaikuttavat hyvin konventionalisoituneen oloisilta.

Yhtäältä voitaisiin johtopäätöksenä pohjoissaamenkielisten akateemisten tekstien konventionaalisuudesta sanoa, että tieteen kielen piirteet tosiaan vaikuttavat universaaleilta, mutta toinen näkökulma on, että tieteen kentällä vakavasti otetuksi tuleminen vaatii sopeutumista valtakulttuuriin käytetyn kielen suhteen. Kun kyseessä on pohjoissaamen kaltainen vähemmistökieli, joka pakotetaan (länsimaisten) valtakielten määrittämiin muotteihin, on vaikeaa olla näkemättä asiaa tieteen kentillä tapahtuvaksi kulttuuri-imperialismiksi. Voisiko tieteellinen pohjoissaame näyttää muunlaiselta?

Lopuksi

Tämän pirstaleisen tekstin lopettaa seuraava itsestään selvä ajatus: kun konventiot eivät enää ole tarkoituksenmukaisia, niistä tulisi uskaltaa irrottautua. Suorastaan rikottaviksi on konventiot tehty. Siis: kun konventiot ovat olemassa vain siksi, että näin on tavattu tehdä, ja niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, heittäkäämme ne tunkiota kohden, niin pitkälle kuin heikot kätemme vain saavat ne lingottua!

Siihen saakka, kunnes kaikki turhat konventiot ovat poissa: lukekaa toki konventionalisoituneita tekstejämme. ;)