Neljäskymmenesneljäs pohde: Käsitekamppailut II – Mies- ja naisoletetut

Kirjoittanut Petri Jones

Niin huikean suosion sai ensimmäinen käsitekamppailupohde, että sarjan jatkuminen mitä pikimmiten oli täysin selvää. Tänään – saatuanne sulatella edellistä osaa reilun kahden vuoden ajan – on mitä pikimmiten. Tämänkertainen käsitekamppailu jatkaa sukupuolitematiikkaa, mikä johtunee osin siitä käsittämättömästä asiaintilasta, että ihmiset juuri sukupuoleen liittyvistä käsitteistä tuntuvat jaksavan kiistellä. Koska on omakin käsityskykyni vajavainen, otan tähän kiistelyyn – suoranaiseen kamppailuun – alla osaa.

Kamppailun alainen käsite tämänpäiväisessä pohteessamme on oletettu sukupuoli ja erityisesti sen ilmeneminen käsiteparissa mies- ja naisoletettu. Viittaan pohteessa toistuvasti nimenomaan mies- ja naisoletettuihin, mutta tätä ei tule tulkita niin, että olettaisin itse sukupuolten määrän rajoittuvan kahteen. Ennemminkin kyse on siitä, että esimerkiksi muunsukupuolisiksi ihmiset taitavat toisiaan varsin harvoin olettaa, minkä vuoksi en ainakaan itse ole törmännyt muunsukupuolisoletetun käsitteeseen tai vastaavaan – mikäli sellainen on olemassa, on se toivottavasti äsken mainittua vähemmän kömpelö.

Omat tietovarantoni näiden käsitteiden suhteen ovat, sen myönnän, lähtökohtaisesti tyhjemmät kuin niiden kenties olisi syytä olla. Blogahduksentuotantoprosessin voikin osaltaan nähdä pyrkimyksenä korjata tämä asiaintila. Jonkinlainen ennakkoajatus toki on olemassa – muutoin en juuri tätä termikimppua olisi käsiteltäväkseni valikoinut. Lukijat, tästä alkaa yhteinen matkamme – matka, jonka aikana koemme paljon, luemme muutaman kappaleen pompöösiä tekstiä ja – kenties – täytämme sisälläni olevan tyhjyyden!

Keitä ne on ne oletetut?

Maailmassa operoidessaan ihmiset muodostavat kohtaamistaan uusista asioista ja ilmiöistä erinäisiä oletuksia, jotka perustunevat lähinnä kokijan henkilökohtaisiin tietovarantoihin ja kokemushistoriaan. Näin toimimme myös kanssaihmisten suhteen, eikä tässä sinällään ole mitään ihmeellistä tahi itsessään ongelmallista. Kun nämä pääosin jonkintasoisiin yleistyksiin pohjautuvat oletukset vaikuttavat siihen, kuinka suhtaudumme yksittäisiin ihmisyksilöihin ja käyttäydymme heitä kohtaan, alamme kuitenkin liikkua kohti vaarallisempia vesiä.

Sukupuolen tapauksessa ongelman muodostaa erityisesti se, että vallalla olevat kulttuuriset oletukset perustuvat pitkälti sukupuolen vahvaan kahtiajakoon, mies- ja naissukupuoleen, jotka eroavat toisistaan selkeästi ja joille esimerkiksi länsimaisessa kulttuurissa tarjolla olevat roolit vastaavat tätä erillisyyden mielikuvaa. Kun todellisuus kuitenkin on sellainen, jossa samaa sukupuolta edustavien ihmisten väliset erot voivat monessa suhteessa olla suurempia kuin eri sukupuolta edustavien ja jossa sukupuolten määrä ei rajoitu kahteen, voivat toisen sukupuolesta tehdyt oletukset olla loukkaavia, rajoittaa ihmisten elämää eri tavoin ja pahimmillaan johtaa jopa suoraan väkivaltaan, kuten esimerkiksi transihmisten huomattavasti muuta väestöä korkeampi todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi osoittaa.

Käsittääkseni termit mies- ja naisoletettu pyrkivät jossain määrin vastaamaan yllä esitettyyn tilanteeseen. Oletettu sukupuoli (assumed gender) tarjoaa teoreettisen käsitteen sellaiseen ihmisjoukkoon viittaamiseksi, jonka jäsenten oletetaan ulkoisten, muille ihmisille näkyvien, sukupuolitettujen piirteidensä tai virallisissa asiakirjoissa näkyvän juridisen sukupuolimerkinnän perusteella edustavan tiettyä sukupuolta. Käytännössä siis esimerkiksi syntymässä mieheksi määritelty henkilö oletetaan asiakirjamerkintöjen perusteella mieheksi tai kulttuurisesti feminiinisiksi tulkittuja vaatteita, asusteita ynnä muuta käyttävä henkilö naiseksi – heidän todellisesta sukupuolestaan riippumatta.

Nais- ja miesoletetun käsitteet voivat nähdäkseni olla hyödyllisiä erityisesti silloin, kun huomio halutaan kiinnittää nimenomaan edeltävässä kappaleessa esiteltyihin oletuksiin yleisellä tasolla, ei niinkään silloin, kun puhutaan yksittäisistä ihmisistä tai selvästi määritellystä ihmisjoukosta. Toki silloinkin, kun käsitteiden käytön katsoo tarpeelliseksi, voi selvyyden vuoksi olla hyvä joustaa ilmaisunsa tiiviydestä (kuten pohteissani esimerkillisesti teen jopa ja erityisesti täysin perusteetta!) ja puhua esimerkiksi naisiksi tai miehiksi oletetuista ihmisistä – termejä ympäröivän hälyn vuoksi on kyseenalaista, kuinka helposti ymmärrettäviä ne lopulta ovat.

Kissa olettaa itsensä oikeutetusti luomakunnan kruunuksi

.

Mies- ja naisoletetut käytännössä

Käytännössä tämän pohteen aiheena oleville termeille on siis yleensä varsin rajallinen tarve – ainakin suhteessa niiden julkisuudessa saamaan huomioon. Kun puhutaan yhteiskunnan sukupuolittuneista oletuksista, olen antanut itseni ymmärtää, että voidaan yleisellä tasolla puhua vaikkapa siitä, kuinka nais- ja miesoletettuja kohdellaan eri tavoin – erossa kun on kyse nimenomaan siitä, mikä henkilöiden sukupuolen oletetaan olevan, ei siitä, mikä se todellisuudessa on – joskin edeltävän kappaleen ymmärrettävyysnäkökulma suhteessa esimerkiksi tekstinsä tai puheensa vastaanottajiin tahi kohderyhmään kannattaa huomioida. Vielä tätäkin käyttökelpoisempia termit voivat olla esimerkiksi transihmisten ja muunsukupuolisten sanoittaessa väärinsukupuolittamiseen liittyviä kokemuksiaan. Esimerkiksi minä lienen kuitenkin kaikesta yllä esitetystä huolimatta tahi sen johdosta käyttänyt kumpaakin termiä useammin tässä pohteessa kuin sen ulkopuolella.

Yllä esitetyn valossa nais- ja miesoletetuista tunnutaankin tietyissä piireissä puhuttavan hämmentävän paljon. Näistä piireistä olen tunnistavinani kaksi sellaista, joissa termejä käytetään ”väärin”: hyvää tarkoittavat mutta terminkäytöllään tilannetta vain sekoittavat sekä pahaa tarkoittavat ja terminkäytöllään tilannetta sekoittamaan nimenomaisesti pyrkivät. Jälkimmäinen ryhmä edustaa nähdäkseni varsin samanlaista naurettavaksitekemispyrkimystä, johon viittasin toksista maskuliinisuutta käsittelevän käsitekamppailupohteen yhteydessä.

Ensin mainitun ryhmän suhteen tilanne ei mielestäni ole yhtä suoraviivainen. Sitä edustavat henkilöt tunnistavat, ettei välttämättä ole asiallista viitata toiseen henkilöön tämän sukupuolen olettaen, mutta ratkaisevat asian tekemällä oletuksensa entistäkin näkyvämmäksi. Siis: sen sijaan, että he puhuisivat naiseksi olettamastaan henkilöstä naisena, he viittaavat häneen naisoletettuna, mikä käytännössä tarkoittaa tässä yhteydessä täsmälleen samaa – oletuksen olemassaolo on vain eksplisiittisesti sanallistettu. En väitä, etteikö tälle jossain tilanteessa voisi olla perusteltu syy, mutten kykene sellaista tilannetta itse keksimään. Pyrkimys inklusiiviseen kielenkäyttöön on tietysti jalo, mutta käytännössä oletuksen sanallistaminen ei inklusiivisuutta edusta. Lisäksi oletettujen tarpeeton viljely voi antaa lisäpontta yrityksille saattaa termin perusteltukin käyttö naurunalaiseksi.

Oletuksista inklusiivisuuteen

Kuinka sitten kenties tulisi toimia, jos oletuksia haluaa kielenkäytössään vähentää mutta on kanssani samaa mieltä siitä, että nais- tai miesoletetuista puhuminen ei useinkaan auta tämän tavoitteen saavuttamisessa? Kovinkaan dramaattista dilemmaa emme tästä saa aikaan, sillä kovin harvoin on ihmisistä puhuttaessa tarpeen viitata heidän sukupuoleensa. Jos syystä tahi toisesta näin on, voi puhuja minun nähdäkseni vallan mainiosti viitata esimerkiksi naisiin, miehiin tai muunsukupuolisiin – mutta kaiken ja kaikkien huolettoman sukupuolittamisen välttely itse kunkin omassa kielenkäytössä voisi olla hyväksi meistä monelle. Oletustensa näkyväksi tuomisen sijaan on niiden vähentäminen tai vähintäänkin suodattaminen – eli niiden olemassaolon tunnistaminen jo ennen puheaktia ja sanomisensa muokkaaminen tämän mukaisesti – se tapa, johon tässä rohkaisen.

Lähtökohtaisesti on siis puhe miehistä ja naisista (sukupuoleen liittymättömissä konteksteissa) usein turhaa, eikä ”miesten” ja ”naisten” vaihtaminen ”mies- ja naisoletetuiksi” muuta tilannetta tältä kannalta millään tavoin. Jos haluan toverilleni sanoa jotain ohikulkevasta ihmisolennosta, jonka sukupuolta en tiedä, voin viitata tähän esimerkiksi ”ihmisenä”, ”tuona tyyppinä”, ”saatanan tunarina” tai muilla vastaavilla tavoilla. Jos taas haluan puhua yleisellä tasolla esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, ei minulla nähdäkseni ole tarvetta muokata sanomisiani, koska naisiin kohdistuva väkivalta on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa riippumatta siitä, miksi väkivaltaa naisiin kohdistaneet henkilöt ovat naisten sukupuolen olettaneet. (Toisaalta: jos tällaisessa kontekstissa on tarpeen korostaa sitä, kuinka uhrin oletettu naiseus on ollut väkivallantekijälle keskeinen syy tai peruste väkivallalle, voinee olla perusteltua puhua naisoletetuista, koska kyse on uhrin todellisen sukupuolen sijaan väkivallantekijän uhria koskevista oletuksista.) Ja jos haluan heittää ns. läppää esimerkiksi siitä, kuinka naiset on vähän tymiä liikenteessä hehheh, ongelma ei ole valitsemassani termissä vaan seksistisissä asenteissani, nyt otat itteäs niskasta kiinni Petri ja lopetat tommosen paskapuheen ja myös tämän virkkeen ja kappaleen.

Tunnista oletuksesi – oleta vähemmän

Jos olet jo harkinnut sanomisiasi sen verran, että olet aikeissa puhua nais- tai miesoletetuista naisten tai miesten sijaan, jatka harkintaa vielä hetki ja pohdi, onko sukupuolen mainitseminen tilanteessa lainkaan tarpeen. Jos on, harkitse muuttaako oletuksen julkilausuminen käytännössä viestisi sisältöä. Nais- ja miesoletetuista voi toki joissain tilanteissa puhua, mutta henkilökohtainen näkemykseni on, että termien käytön tulisi olla varsin harkittua ja rajoittua sellaisiin konteksteihin, joissa niiden käytölle on todellinen tarve.

Itse termejä tärkeämpää olisi mielestäni kiinnittää huomiota siihen ilmiöön, joka on luonut tarpeen pohteessa käsitellyille termeille: sukupuoleen liittyvien oletusten tekemiseen. Näiden oletusten vähentämiseen ja ihmisten kohtaamiseen yksilöinä sen sijaan, että heidät nähtäisiin ensisijaisesti (oletetun) sukupuolensa edustajina, kannustamme teitäkin, armaat lukijat, joista en tässä oleta mitään – varsinkaan olemassaoloanne. ;)

Neljäskymmeneskolmas pohde: Käsitekamppailut I – Toksinen maskuliinisuus

Kirjoittanut Petri Jones

Taannoisessa feminismiä käsittelevässä pohteessani viittasin käsitekamppailuihin, joita käydään niin tietoisesti kuin tiedostamattomastikin tiettyjen käsitteiden merkityssisällöistä sekä siitä, millaisia konnotaatioita käsitteisiin yhdistetään ja millaisiin konteksteihin ne liitetään. Suorastaan huusi pohde tällaisiin kamppailuihin käymään silloin, kun tämä on oikeutetuksi nähtävä.

Tällä pohteella käynnistyvä pohdesarja onkin taisteloihin käyvä. Sarjan tarkoituksena on nostaa esiin joitain käsitteitä, joiden merkityssisältö on jossain määrin kiistanalainen tai joihin kohdistuu jonkinlaisia merkityksen hämärtämiseen tähtääviä pyrkimyksiä. Pohteissa on tavoitteena avata kulloinkin käsitellyn käsitteen merkityksiä nykyisessä kielenkäytössä tahi joissain tietyissä, rajatummissa konteksteissa sekä sitä, millaisiin suuntiin merkityksiä kenties pyritään viemään. Tämänkaltaiset arvostelmat toki perustuvat lähinnä kirjoittajan varsin subjektiivisiin näkemyksiin asiaintilasta. Totuuksia emme siis tule tarjoamaan mutta näkökulmia ja mielipiteitä kylläkin. Täysin mahdollista on tosin sekin, ettemme tule tarjoamaan niitäkään ja pohdesarja päättyy ensimmäiseen osaansa.

Valinnat veitsenterällä

Ensimmäiseksi käsitekamppailukäsitteeksi valikoitui toksinen maskuliinisuus. Valinnan takaa löytyy kanssablogistin kanssa käymäni keskustelu, mi vähemmän yllättäen oli CMX-viittauksin kyllästetty. Tosin oli järkeenkäypä syy CMX-viittausten olemassaoloon: keskustelu käsitteli CMX-viittauksin kyllästettyä saateluonnosta pohteelle. Saatteissahan ovat CMX-viittaukset luonnollinen asiaintila, keskusteluissa eivät.

Kovin pontevasti en kuitenkaan halaja CMX:ää ja toksista maskuliinisuutta toisiinsa yhdistää, joten asiaan harhapoluilta rientäkäämme, pohteen suuntaa suunnatonta etsimään. Mainitun saatteen luonnosversion CMX:n Veitsenterä-kappaletta mukailevissa kohdissa laulun miehen taakkaan viittaava osuus yhdistettiin alun perin toksiseen maskuliinisuuteen tavalla, jota en enää tarkoin muista mutta jota kohtaan tuntemani negatiiviset emootiot olivat riittävän suuret saamaan minut ne saatteenkirjoittajalle seuraavin sanoin esiintuomaan:

Sanon kuitenkin suoraan sen, että olen kyllä sitä mieltä tästä asiasta, että: en pidä toksinen maskuliinisuus -asiasta saatteessa. En hahmota sen viittaussuhdetta pohteessa esitettyyn, koska en taida käsitellä lainkaan – tai ainakaan eksplisiittisesti – miesolentoihin kohdistuvaa vallankäyttöä ja kielessä ilmeneviä kulttuurisia oletuksia […]. Tällöin on nähdäkseni vaara, että saatteen viittaus tulkitaan ilmiön vähättelyksi – koska on käsittääkseni niinkin, että termi on aktiivisen käsitekamppailun alla, jossa (siellä kamppailun alla) jotkut sen nimenomaan naurunalaiseksi nonsenseksi haluavat esittää.

Muokkausehdotteeni nieli Rintala ahnaasti ja nautinnollisesti, vaikka tässä kenties onkin asianmukaista todeta, että myös viaton tulkinta saatteen tekstinkohdasta oli erittäin mahdollinen. Kun kyse kuitenkin oli ja on termistä, jonka hyödyllisyydestä on olemassa myös typeriä näkemyksiä, oli viallisten tulkintojen tekomahdollisuuksien poissulkeminen nähdäkseni tarpeen. Termiin itseensä seuraavaksi siirtykäämme, raavaan miehen lailla käsitekamppailun tuoksinaan – kielellisten valintojen perusteella selvästikin siis tässä vaiheessa vielä myrkkyä täynnä mutta väsyneen ja typerän taakan jo harteillamme tuntien.

Mitä on toksinen maskuliinisuus?

Toksinen maskuliinisuus oli vuonna 2018 Kielitoimiston sanapoimintojen joukossa – tässä yhteydessä käsite määriteltiin näin: ”’myrkyllinen miehisyys’, korosteinen miehisyys, joka asettaa miehenä olemiselle liian ahtaat rajat”. Hivenen laajemmin käsitettä avaa feministinen miesjärjestö Miehet ry, jonka mukaan ”[h]aitalliseen mieskulttuuriin ja myrkylliseen miehisyyteen liittyvät kapeat sukupuoliroolit ja kulttuuriset normit eli yhteisölliset tavat toimia. Näihin rooleihin liittyy esimerkiksi tarpeeton kovuus, taipumus ratkaista ongelmia väkivaltaisesti ja tunteista puhumattomuus. Lisäksi miehiin kohdistuu usein oletuksia siitä, että heidän tulisi toimia tietyllä tapaa.”

Kuitenkin käytetään käsitettä yhtä lailla myös yllä mainittujen asiantuntijatahojen määrittelemistä merkityksistä poikkeavilla tavoilla. Pääosin tässä on kyse joko pyrkimyksestä saattaa termi naurunalaiseksi esimerkiksi vääristelemällä sen merkitystä (miehisyys on myrkyllistä ylipäänsä, kyseessä on feministinen salajuoni maskuliinisuuden kieltämiseksi) vaikkapa ideologisista syistä tai silkasta ymmärtämättömyydestä. Tällä tavoin käsitteen merkityskenttä hämärtyy.

Kun termi ymmärretään tahallisesti väärin esittämällä, että sitä käyttävät tahot haluaisivat estää tiettyjen (kulttuurisesti vallalla olevien) miehisyyden tapojen esittämisen, on käytännössä päädytty osion aluksi esittämieni merkitysten vastaiseen näkemykseen: käytännössähän esimerkiksi Miehet ry pyrkii siihen, että hyväksyttyjä miehenä olemisen tapoja olisi nykyistä enemmän – että miehisyyttään olisi mahdollista esiintuoda myös normista poikkeavin tavoin. On vaikea välttyä ajatukselta, että termin naurettavaksitekemispyrkimyksissä on todellisuudessa kyse pyrkimyksestä estää normipoikkeamat – siis pitää kapeat sukupuoliroolit kapeina.

Toksinen maskuliinisuus käytännössä

Toksinen maskuliinisuus vaikuttaa ihmisten arkielämässä monin tavoin. Ilmiö operoi vähintään kahdella tasolla: yhtäältä tukien haitallisia käyttäytymismalleja kuten fyysisen voiman arvon korostamista ongelmanratkaisumallina sekä ajattelutapaa, jossa avun pyytäminen on heikkoutta, ja toisaalta pitäen kulttuurissa vallitsevasta normista poikkeavia miehenä olemisen tapoja alempiarvoisina – jonain, jota tulee hävetä.

Yhtäältä toksisen maskuliinisuuden puitteissa haitallisia – suorastaan myrkyllisiä, tahikka toksisia – käyttäytymismalleja siis pidetään miehelle sopivina. Esimerkiksi kouluympäristössä fyysisellä tasolla tapahtuva koulukiusaaminen (joka tunnetaan myös pahoinpitelynä) ja erinäinen häiriökäyttäytyminen on sallitumpaa pojille kuin tytöille (ns. pojat on poikia -ajattelu). Tämä ohjaa miehiä jo nuorena ajattelemaan väkivaltaisten ongelmanratkaisumallien olevan hyväksyttäviä ja kenties jopa jotain sellaista, mitä mieheltä voidaan odottaa. Kun tämä yhdistetään siihen, että tunteista puhuminen tai niiden näyttäminen – vaikkapa itkeminen – ei miehelle sopivaa ole, päästään tilanteeseen, jossa väkivalta näyttäytyy mahdollisena ja suorastaan hyväksyttävänä tapana käsitellä tunteita. Ei vaadi järin suurta päättelykykyä havaita, että toksisen maskuliinisuuden kulttuurilla on selvä yhteys esimerkiksi parisuhdeväkivallan yleisyyteen.

Toisaalta taas perinteisestä miehen roolista poikkeavasti käyttäytyviä yksilöitä leimataan erinäisin tavoin epäonnistuneiksi ja pyritään ohjaamaan kohti oikeanlaiseksi miellettyä, ainoaa oikeaa miehisyyttä. Esimerkiksi tietynlaiset, tytöille sopiviksi katsotut lelut koetaan usein pojille epäsopivammiksi kuin pojille mielletyt tytöille – tyttö leluautojen parissa hyväksytään siis helpommin kuin poika leikkimässä nukeilla. Sivuhuomiona voinee mainita, ettei tämänkaltainen asiain tarpeeton sukupuolittaminen myöskään helpota sellaisten henkilöiden elämää, joiden olemassaolon kahteen sukupuoleen perustuva käsitys sukupuolesta unhoittaa.

Vastaavanlaista sukupuolen mukaan tapahtuvaa eriytymistä esiintyy niin opiskelumaailmassa kuin työelämässäkin, ja tämä rajoittaa kaikkien sukupuolten edustajien toimintamahdollisuuksia. Vaikka Suomessa – niin sanotussa tasa-arvon mallimaassa – ketään harvemmin varsinaisesti estetään tekemästä normista poikkeavia valintoja, vaatii normista poikkeaminen aina sellaista rohkeutta, jota kaikilla ei ole eikä kenelläkään pitäisi vaatia olevan.

Samat rakenteet, jotka ohjaavat miehiä kohti tietynlaista miehisyyttä, myös ohjaavat ei-miehiä olemaan käyttäytymättä tavoilla, jotka miehisyyteen yhdistettyinä on varattu yksinomaan miehille. Esimerkiksi johtotehtävissä samanlainen käytös tulkitaan meriitiksi miehelle mutta paheeksi naiselle: vaikeita päätöksiä päättäväisesti täytäntöön vievä miesjohtaja on kova jätkä ja hyvä voimakas johtaja, joka uskaltaa tehdä mitä pitää, kun taas samoin toimiva naisjohtaja on jääräpäinen bitch, joka sivuuttaa muiden mielipiteet. Täysin toisenlaisesta kontekstista repäisty esimerkki: runsaasti irtosuhteita harrastava mies on äijä ja kova panomies mutta nainen tietysti täysi lutka.

Vastaavalla tavalla miesten kapeat sukupuoliroolit liittyvät usein jollain tavoin siihen, että ”naismaisiksi” mielletyt, siis naisiin kulttuurisesti yhdistetyt, käyttäytymismallit ovat jotain sellaista, mitä miehen tulee välttää. Patriarkaalisesti järjestäytyneessä yhteiskunnassa naiseus on mieheyttä vähempiarvoista, jolloin feminiinisesti käyttäytyvä mies muodostaa uhkan yhteiskuntajärjestykselle. (Samoin uhkaavia ovat toki myös maskuliinisesti, esimerkiksi edellisessä kappaleessa kuvatulla tavalla käyttäytyvät naiset.)

Tällaiseen ajattelutapaan perustuvat myös tietyt Internetin syrjäsivuilla halventamismielessä käytettävät termit kuten cuck ja soy boy. Esimerkkitermeissä naisiin yhdistetyt sosiaaliset normit (alisteinen asema parisuhteessa) ja feminiinisiksi mielletyt käyttäytymismallit (kasvissyönti) näyttäytyvät mieheen yhdistettynä erityisen negatiivisessa valossa, ja nimityksiä käytetäänkin lähinnä kuvailun kohteena olevan henkilön maskuliinisuuden kyseenalaistamistarkoituksessa. Ensin mainitun nimityksen merkityskentän laajentumista spesifimmästä aisankannatusrelaatioisesta termistä kohti yleisempää tasoa selvittää tekstissään ansiokkaasti suomensuojelija.

Blogisti ja kissa. Stereotyyppisesti koiria pidetään maskuliinisina ja kissoja feminiinisinä lemmikkeinä. Miesten kissoja kohtaan osoittama hellyys voidaankin nähdä radikaalina, toksisen maskuliinisuuden vastaisena tekona – näin haluaa ainakin kirjoittaja ajatella. Ks. lisää esim. Australian Broadcasting Corporation.

Taistelon lopputulos

Voi olla, että toksinen maskuliinisuus on terminä sellainen, joka ei merkitysalaansa täydellisesti esiintuo, mutta tämä ei termeille järin epätyypillistä ole. Sen kuvaama ilmiö puolestaan on todellinen, ja jonkinlainen termi ilmiötä kuvaamaan tarvitaan. Toksinen maskuliinisuus lienee vakiintunut suorahkona käännöksenä englanninkielisestä termistä toxic masculinity, mitä voi pitää epäoptimaalisena, mutta minkäs teet. Noh – kun nyt kysytään, niin henkilökohtaisesti toivon toki, että teet samoin kuin minä: puolustat termin yhdistymistä siihen merkitykseen, joka esimerkiksi Miehet ry:n sille tuottamassa selityksessä kuvataan.

On toki mainittava, että termille on olemassa myös varsin mainio kotoperäinen vastine: ahdasmiehisyys. Sen alkuperäisestä keksijästä en ole varma, mutta tietoisuuteeni se lienee tullut täältä. Suomemmuutensa lisäksi termi olisi – toisin kuin toksinen maskuliinisuus – leikkisähkö ja veisi ahdasmielisyys- ja ahtauskonnotaatioillaan ajatukset välittömästi kapeisiin sukupuolirooleihin. Toksinen maskuliinisuus on kuitenkin jo siinä määrin vakiintunut termi, ettei sitä missään tapauksessa kannata hylätä – joskin rinnakkaisterminä ahdasmiehisyys voisi olla käyttökelpoinen. Millään muulla tavoin ei ahdasmiehisyys sitten käyttökelpoista olekaan – avaramiehisyyteen kaikkia sen sijaan kannustan!

Neljäskymmenestoinen pohde: Kääntämisen mahdottomuus

Tämän pohteen pääajatuksen voi yksinkertaistaen ja jossain määrin kärjistäen esittää seuraavanlaisessa muodossa: kääntäminen on mahdotonta, mutta tämän ei tule antaa estää kääntämistä. Teesi voi vaikuttaa paradoksaaliselta, minkä vuoksi esitän siitä alla myös vähemmän yksinkertaistetun, pohteen mittaisen version.

Pohteenkirjoitannalle sysäyksen antoi aiemman pohteen julkaisua edeltänyt keskustelu, mi liittyi johonkin pohteen varhaisen version jo unohdukseen vaipuneeseen  muotoiluun. Kyse kohdassa oli jotakuinkin siitä, että englanniksi ei tietyn suomeksi ilmaistun asian tuntuja kyettäisi ilmaisemaan – ja tarkennuksena lausuntoa kohtaan esittämääni ihmettelyyn kanssablogisti Rintala selvensi viittaavansa tilanteisiin, joissa ”tunnun luoja on essentiaalisesti juuri suomen kieli, esimerkiksi nokkeluus homonyymeillä”.

Sysäys ei ollut järin vahva, sillä – kuten aiemman pohteen julkaisupäivämäärästä voi itsekin arvioida – asia hautautui pohdeaihioiden kaatopaikalle hyväksi toviksi, kunnes siihen tänä kesänä päätin palata. Vastaukseni yllä esitettyyn näkemykseen olkoon alla sellaisenaan; sitä voimme pitää lähtökohtana pohteen teesille:

Tokikaan ei käännetty teksti samanlaista tuntua milloinkaan luo kuin alkuperäinen, muttei toisaalta alkuperäinenkään teksti kaikille sen lukeville ihmisille. Tässä mielessä on kääntäminen mahdotonta. Mainittujen kaltaisten asioiden ilmaisemista toisella kielellä pidän erittäinkin mahdollisena, jos hyväksymme kääntämisen parhaimmillaankin tuntujen approksimointiin kykenevänä toimintana.

Mahdoton kääntäminen: kääntämisen tarkoitus ja tulkintojen maailmat

Kääntämisen mahdottomuus ei ole millään tavoin originelli ajatus. Käännöstieteessä (täydellisen) kääntämisen mahdottomuutta on esiintuonut moni taho aina Eugene Nidasta lähtien – joka toki huomautti, että epätäydellinenkin käännös voi olla erinomaisen hyvä. Jos kääntäminen kuitenkin olisi toimintana mahdotonta, olisi vaikeaa ymmärtää, mitä suuri osa maailmassa olevista, käännöksiksi nimetyistä teksteistä on.

Voitaneen siis sanoa, että kääntäminen on toimintana mahdollista, mutta teoreettisessa mielessä kääntämisen mahdollisuus riippuu sen määritelmästä – millaista vastaavuutta käännökseltä vaaditaan, jotta sen voi ajatella käännökseksi. Tähän – siis keskusteluun esimerkiksi käännöksen ja adaptaation suhteesta – emme kuitenkaan tässä yhteydessä mene sen syvemmälle vaan lähestymme kääntämisen mahdottomuutta sen tarkoituksen kautta.

Voi toki perustellusti olla montaa mieltä siitä, mikä kääntämisen tarkoitus on – esimerkiksi skopos-teorian mukaan keskeistä on toteuttaa käännöksen skoposta, tavoitetta, jolloin samankin tekstin eri käännöksillä voi olla erilaiset funktiot. Jos käännöksen tavoitteena on ensisijaisesti esimerkiksi informaation välittäminen, täytyy käännöksessä painottaa aivan eri asioita kuin silloin, kun keskeisempää on tietynlaisen tunnelman välittäminen.

Tähän kontekstiin riittää kuitenkin nähdäkseni yksinkertaistettu versio kääntämisen tarkoituksesta. Tyypillisesti käännöksen tavoitteena voitaneen nähdä olevan pyrkimys välittää lukijalle tiettyjä merkityksiä ja vaikutelmia, jotka vastaavat alkutekstin lukijoilleen välittämiä. Tähän muotoon yksinkertaistetun tarkoituksen avulla voimme kääntämisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia oivallisesti tarkastella.

Kissoille mikään ei ole mahdotonta.

Ajatelkaamme maailmastamme löytyviä tekstejä sekä niitä lukevaa moninaista ihmisjoukkoa. Harva väittänee, että mikään yksittäinen teksti tulkittaisiin aina, lukijasta ja luentatilanteesta riippumatta, tismalleen samalla tavoin kaikkine sivumerkityksineen. Joku kenties voisi esittää tilanteen olevan tällainen yksittäisestä sanasta koostuvan tekstin kohdalla, mutta tätäkään en itsestäänselvyytenä pitäisi. Ihmisten tulkintoihin vaikuttavat tulkintatilanteen ohella muun muassa heidän ainutkertainen henkilöhistoriansa, taustansa ja ominaisuutensa. Pidempien tekstien kohdalla tulkintojen eriävyydet näkyvät erityisen selvästi esimerkiksi kaunokirjallisten teosten tulkinnassa – absoluuttista yksimielisyyttä teosten merkityksestä harvemmin vallitsee.

Kun jo yksittäisen tekstin kohdalla sen tulkinnat ja aiheuttamat reaktiot vaihtelevat lukija- ja tilannekohtaisesti, lienee selvää, että sama pätee myös silloin, kun tekstin käännämme toiselle kielelle ja vertaamme erikielisten versioiden välittämiä merkityksiä. Luonnollisestikin huonon käännöksen kohdalla alkutekstin ja käännöksen merkitykset eroavat toisistaan huomattavan paljon, mutta erityisen onnistuneenkin käännöksen tapauksessa tulkinta on aina väistämättä erilainen kuin alkutekstin kohdalla.

Mikäli kääntämisen perustarkoituksena pidetään yllä esitetyllä tavalla tietynlaisten vaikutelmien ja merkitysten välittämistä lukijalle ja mikäli näiden tulisi aina olla samanlaisia, on selvää, että kääntämisen voi perustellusti sanoa olevan mahdotonta. Toisaalta yhtä lailla voimme jatkaa ajatusta kaikkeen muuhunkin kommunikaatioon ja katsoa ihmisten välisen viestinnän ylipäänsä olevan mahdotonta – jos hyväksyttävää on vastaavalla tavalla vain täydellinen erilaisten merkitysten välittäminen tismalleen siinä muodossa kuin utteranssin lausuja tahi kirjoittaja halajaa. Kääntäminen ei siis yksin ole mahdottomuutensa kanssa.

Se pointti, jonka yllä yritän tehdä, on seuraava: teksti – olipa kyseessä käännös tahikka ei – altistuu aina tulkinnalle, mi prosessina on sellainen, jota kirjoittaja sen paremmin kuin kääntäjäkään ei voi hallita. Tekstin laatija voi toki valinnoillaan edesauttaa sitä, että tekstin sanoma on mahdollisimman yksiselitteinen (mikäli näin halutaan – monitulkintaisuushan on hyve esimerkiksi tietyissä poliittisen sfäärin teksteissä tai joissain kaunokirjallisissa konteksteissa), mutta lopullisen tulkinnan tekee aina tekstin lukija kirjoittajan intentioista riippumatta.

Mahdoton kääntäminen: merkitysten kultaiset kentät

Pohteen kirjoittamiseen henkilöni ajaneessa keskustelunpätkässä erityinen fokus oli kulttuurisidonnaisissa lausahduksissa. On totta, että tämän kaltaisia kielellä leikittelyjä harvemmin kyetään kääntämään ns. suoraan – mutta suoraa tai sanasanaista kääntämistä pidetäänkin käännöspiireissä varsin universaalisti huonona toimintamallina sen vuoksi, että käännettävän yksikön tulisi lähtökohtaisesti olla koko teksti, ei sana. Toisin sanoen: jos tekstistä käännetään sanat yksitellen, voivat sanat olla sanoina käännetty ”oikein”, mutta niistä lopputulemana muodostuva teksti on mitä todennäköisimmin mahdoton ymmärtää tai vähintäänkin huikaisevan epäkoherentti.

Kulttuurispesifejä tekstinkohtia kääntäessään kääntäjä voi esimerkiksi lisätä kulttuuripiiriin kuulumattomalle kohderyhmälle kohtaa avaavan selitteen, olla selittämättä mitään erikseen, käyttää vastaavaa, kohderyhmän kulttuurille tuttua ilmausta tai poistaa viittauksen kokonaan – järkevä toimintatapa riippuu esimerkiksi siitä, halutaanko käännöksen olevan kotouttava vai vieraannuttava ja kuinka relevantti juuri kyseinen asia on tekstikokonaisuuden ymmärtämiselle. Esimerkiksi kaunokirjallisen teoksen juoneen ratkaisevasti vaikuttava kulttuurispesifi asia lienee seikkaperäisesti selitettävä, kun taas ns. lisäväriä antavana heittona tekstiin lisätty viittaus voidaan usein jättää selittämättä.

Tärkeä huomio yllä olevaan on kuitenkin se, ettei kulttuurispesifisyys ole kielen kokonaisuudessa millään tavoin poikkeuksellinen ilmiö. Kielelliset nokkeluudet voivat toki saada kääntäjän erityisesti hiuksiaan repimään, mutta käytännössä kaikki kieleen kuuluvat sanat ovat jossain määrin kulttuurispesifejä – niiden merkityskentät eivät uskoakseni koskaan täydellisesti vastaa toisen kielen käännösvastineena käytettävää sanaa. Käännösvastineen valinnassa tehdään siis aina kompromisseja sen suhteen, mitä alkutekstissä tehtyjen valintojen konnotaatioita käännöksessä halutaan painottaa. Tässä kääntäjän kulttuurinen ymmärrys on keskeisessä roolissa.

Juuri tähän – sanojen merkityskenttien eroavaisuuksiin – kääntämisen mahdottomuus (kuten myös sanasanaisen kääntämisen huonous) nähdäkseni osaltaan palautuu: kaikkia alkutekstiin sisältyviä konnotaatioita on yksinkertaisesti mahdotonta välittää, ja kääntäjä on se taho, joka tekee valinnat välitettävien merkitysten suhteen. Näin muodoin hyvä kääntäjä useimmiten tekee järkeviä valintoja, jotka suurin osa lukijoista hyväksyy sen kummempia ajattelematta – mutta eivät suinkaan kaikki lukijat. Koska lukijat tulkintoinensa ovat yksilöitä, ei sama käännös välttämättä eri lukijoille edusta parhainta mahdollista käännöstä. Täydellinen käännös siis on vain unta ja valhetta – erilaiset valinnat käännöksessä välitettävien merkitysten suhteen voivat myös olla vallankin perusteltavissa ja luonnollisesti riippuvat myöskin käännöksen funktiosta.

Mahdollinen kääntäminen?

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että kääntäminen on mahdotonta sikäli kuin sillä tarkoitetaan täsmälleen samanlaisten merkitysten välittämistä käännöksen lukijoille kuin alkuteksti välittää lukijoilleen. Käytännössä täydellisesti puhujan tai kirjoittajan intentioiden mukaisia merkityksiä ei kuitenkaan kyetä minkäänlaisessa kommunikaatiossa välittämään niin kauan kuin kommunikaation osapuolia ja näin ollen tulkitsijoita on useampi kuin yksi – ja tämän myötä kääntäminen kommunikaation muotona ja sitä myöten tulkintojen approksimoijana on yhtä lailla mahdollista kuin kommunikaatio ylipäänsä.

Haluaapa kääntämisen yllä olevan (sekä muiden relevanttien seikkojen) perusteella katsoa mahdottomaksi tahi mahdolliseksi, on se joka tapauksessa sellaista toimintaa, jota maailmassa tarvitaan. Kääntäjänä nöyrä toiveeni on, että pyydätte mahdotonta.